Pihalla

Kesän jälkeen on ollut vaikea pitää kiinni näkemyksellisyydestä Taike-uudistuksen flowssa. Meni viikkoja ennen kuin ymmärsi, hyväksyi, ettei ole juuri nyt missään in(essä). Niin, että ollapa kärpäsenä sivistysvaliokunnan katossa, mutta kun ei niin ei. Kismittää ettei pääse keskustelemaan aiheesta tai kuulemaan uutta. Se mitä puhutaan on osaksi epäilyttävää juoruilua ja silkkaa höpinää. Olettaminen ei ole tietoa: "että kulttuuri-sana on väistymässä ja taide-sana taas korostuisi" että "perustuslainvastainen hakijan ikään viittaaminen jäisi pois". Asetuksen valmistelusta ei ole tietoa ja sillä pasta.

Koettaa tässä sitten pitää päätä kylmänä. Etäännyttämisen keinona on nostaa esille konkreettisia kysymyksiä. Mm. miten jatkossa hoituvat aluelähtöinen ruohonjuuritason taiteilijavaihto ja näyttelyvienti tai miten järjestetään aluetaidenäyttelyt sekä millaisia läänintaiteilijoita tarvitaan. Ero taidekentän toimijoiden näkökulmissa pitää ottaa huomioon. Yhteistä kokonaisuutta rakennetaan, mutta kolmannen sektorin, yksittäisen taiteilijan ja museon näkökulmat ovat erilaisia. 

Tässä tilanteessa verkostojen kohtaamisesta on huolehdittava. Jos apurahojen jakajat säännöllisesti vaihtuvat, asiantuntijan kulloinenkin profiili ei ole keskeinen asia. Tärkeää on, että kokonaiskakusta päättävässä portaassa ei esimerkiksi institutionaalinen näkökulma rakenteellisesti painotu taiteilijanäkökulman ohi. Kuvataiteen työskentelyapurahoihin myönnettävä summa pitäisi kaksinkertaistaa. Silloin kuvataiteilijahakijoita voitaisiin tukea prosentuaalisesti samanarvoisesti kuin muilla taiteenaloilla toimivia hakijoita. Tämä voisi olla budjetin sisäisen uudelleenjaon asia. 

Poliitikot ovat perinteisesti suhtautuneet myötämielisesti taiteilijoihin alansa asiantuntijoina. Pian nähdään päteekö tämä edelleen.