Veikkausvoittovarojen käyttö

Veikkausvoittovarojen käytöstä opetusministeriö kertoo sivuillaan

http://www.minedu.fi/OPM/Linjaukset_ja_rahoitus/veikkausvoittovarat/?lang=fi
"Taide- ja kulttuuri edunsaajana
Opetus- ja kulttuuriministeriö tukee veikkausvaroilla teattereita, elokuva- ja valokuvataidetta, tanssi- ja säveltaidetta, rakennustaidetta, museo- ja perinnejärjestöjä sekä useita valtakunnallisia ja kunnallisia kulttuuritapahtumia ja muuta taide- ja kulttuuritoimintaa. Taiteen osalta Taiteen keskustoimikunta toimii merkittävänä määrärahojen jakajana ministeriön lisäksi."
Omasta näkökulmasta voi huomauttaa, ettei siellä puhuta kuvataiteesta tai taiteilijoista mitään.
Sivulla oleva, tarkennusta lupaava pdf on vanhentunut, eikä se koske enää kuluvaa vuotta saatikka tulevaa. Tiedämme, että jako on mennyt jo uusiksi esimerkiksi Valtion taidemuseon säätiöittämisen takia. Ja säätiöittäminen jatkuu, tällä viikolla perustettiin Cultura-säätiö
http://www.minedu.fi/OPM/Tiedotteet/2012/10/cultura.html?lang=fi
Säätiö lopettaa Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin toiminnan. Instituutin tehtäviä ovat olleet kulttuuriin ja luovaan talouteen, kotouttamiseen ja kirjasto- ja tietopalveluihin liittyneitä.
http://www.rusin.fi/fi
Tästä voikin sitten vetää johtopäätöksen, että myös luovaa taloutta edistetään veikkausvaroin. Ja mitä kaikkea sitten kanssa?

Ja kuka puhuisi taiteilijatuen määrästä tulevaisuudessa

Taike-uudistus on keskitetysti hoidettu siten, ettei laajaa keskustelua ole syntynyt ja se on tuotu asianosaisille siivutetusti. Asia on aiheuttanut närää.
http://www.kirjailijaliitto.fi/artikkelit/?x18668=1879937
http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/sivm_3_2012_p.shtml

Kaksi keskeistä asiaa, joita on tuotu esille muutettaviksi, ovat alueellisten hallintotoimistojen määrä ja kulttuurin (sanana) pois jättäminen taiteen (sanan) rinnalta. Nämä ovatkin molemmat nyt muuttumassa.

Keskusvirastomallista ei kuitenkaan olla luopumassa, virastossahan johtaja aina päättää. Se, ettei aluehallintoon kosketa, tarkoittaa että se maksaa myös yhtä paljon kuin nykyisin. Jos hallintotoimistojen määrää olisi supistettu, olisi harvemmista tehty vahvempia ja sekin malli olisi maksanut saman kuin nykyinen. Tulevassa käytänteessä useampi on heikompi eli lopulliset päätökset pitää aina varmistaa viraston johtajalla.

Niukkaa on ja mistä supistetaan jo, on suora taiteilijatuki. Puheenjohtaja Rantala kirjoittaa aiheesta
http://www.taiteenkeskustoimikunta.fi/fi/web/tkt/taiteen-tukirahat-miinuksella?p_p_id=56_INSTANCE_z6fL&p_p_lifecycle=0&p_p_state=normal&p_p_mode=view&p_p_col_id=column-2&p_p_col_count=2

Jos taas uudessa järjestelmässä olisi esimerkiksi vähemmän heikompia (eli pienemmällä virkamiesmiehityksellä toimivia) alueellisia hallintotoimistoja olisi päästy nykyistä halvemmalla ja rahaa olisi "säästynyt": esimerkiksi suoraan taiteilijatukeen tulevaisuudessakin.

Datša se oli Anna Ahmatovallakin

Vierailin Eremitaasin antiikkihuoneissa ensimmäisen kerran tiistaina. Ajattelin, että tässä se on, nimittäin millaiseksi minä kykenisin paratiisin itselleni kuvittelemaan. Vain elävä luontosuhde puuttuu.
http://en.wikipedia.org/wiki/Hermitage_Museum

Luonnon ja modernin puolustajana olen ajatellut, että ekletismi ei ole mistään kotoisin vaan pelkkää kitschiä. Ennakkoluuloa ei poistanut edes vierailu hienossa, juuri kunnostetussa Keski-Porin kirkossa muutama vuosi sitten.
http://www.porievl.fi/images/stories/K-P/AdW/index_swf.html

Leo von Klenzen uusklassistinen kädenjälki Eremitaasissa kuitenkin täräytti. Vastinetta sai kaikelle minkä saattoi tiedostaa esillepanon arkkitehtuurista huonepohjan viittamaan hautaestetiikkaan, museoesineistä puhumattakaan.
http://de.wikipedia.org/wiki/Leo_von_Klenze

Museaalinen esittäminen itsenäistyi ja taide käsitteenä nykyaikaistui 1800-luvun puolivälissä. Ymmärryksemme taiteesta pohjautuu edelleen valistuksen jälkeen syntyneeseen ajatukseen materiaansa arvokkaammasta, itsenäisestä teoksesta. Jo Katariina Suuri käytti tietoisesti hyväkseen toimintaansa keräilijänä ja kokoelmaansa tukemassa politiikkaansa. Viitoitti tien seuraajilleenkin ja niin hyvin, että vierailijan täräyttää yhä.

Sitten lakiesitykseen taiteenedistämiskeskuksesta: Taiteen lajittelun, esittämisen ja käytön kulttuuri on eri asia kuin taide. Nämä kaksi eri asiaa toimivat eri mekanismien alaisina. Siksi meidän aikanamme niitä ei saa tukea yhtenä asiana. Toisenlaisena aikana ja toisenlaisessa yhteiskuntajärjestelmässä ehkä voisikin.

Saksalaista miesekspressionismia Hildénin taidemuseolla

Naiset ovat nousseet suomalaisen taidehistorian keskiöön tietoisen tutkimuksen tuloksena. He ovat nyt sinne kirjoitettuja niin ettei pois voi enää ottaa. Työ on ollut Riitta Konttisen takana ja keskeistä on ollut uusien lähteiden käyttö ja selvä näkökulma asiaan. Myös Saksassa on tutkittu naistaiteilijoita, ekspressionismia ja maalaamisesta Alppien rinteillä 1900-luvun alussa.

Hildénillä esitellään nyt kuitenkin näitä Alppien rinteillä maalanneita miehiä. Näyttelystä kertovassa tekstissä naistaiteilijoiden nimiä ei olla edes boldattu. Esimerkiksi k e s k e i s t ä Gabriela Münteriä, jonka tuotanto on ehjä ja taiteilijakaari pitkä sekä rooli mesenaattina ja suojelijana ohittamaton. Niin että, kyllä edes sen nimen voisi boldata kun se nimi kerran tekstissä on muillakin ihmisillä boldattu.

Hildénin näyttelyssä teoksia on mukana ainoana naisena Käthe Kollwitzilta. Kollwitz on siinä mielessä aihepiiriin kätevä valinta, koska hänen kauttaan tulee nipin napin katetuksi suuntauksen kuvanveisto-, nais- kuin itä-saksalais -kiintiö. Se miten uusekspressionismi ja Leipzigin koulukunta näyttelyssä esitellään sekä miten mukana on suomalaisia tekijöitä on oma lukunsa.

Herää kysymys, onko ihan kaikkia näyttelyjä pakko ottaa? Ikinä ennen en muista Hildénillä näin pelästyneeni. Jokaista näyttelyä vastaan tulee myös heijastaneeksi niitä periaatteita, miten museon omia kokoelmia kartutetaan.