torstai 4. lokakuuta 2012

Datša se oli Anna Ahmatovallakin

Vierailin Eremitaasin antiikkihuoneissa ensimmäisen kerran tiistaina. Ajattelin, että tässä se on, nimittäin millaiseksi minä kykenisin paratiisin itselleni kuvittelemaan. Vain elävä luontosuhde puuttuu.
http://en.wikipedia.org/wiki/Hermitage_Museum

Luonnon ja modernin puolustajana olen ajatellut, että ekletismi ei ole mistään kotoisin vaan pelkkää kitschiä. Ennakkoluuloa ei poistanut edes vierailu hienossa, juuri kunnostetussa Keski-Porin kirkossa muutama vuosi sitten.
http://www.porievl.fi/images/stories/K-P/AdW/index_swf.html

Leo von Klenzen uusklassistinen kädenjälki Eremitaasissa kuitenkin täräytti. Vastinetta sai kaikelle minkä saattoi tiedostaa esillepanon arkkitehtuurista huonepohjan viittamaan hautaestetiikkaan, museoesineistä puhumattakaan.
http://de.wikipedia.org/wiki/Leo_von_Klenze

Museaalinen esittäminen itsenäistyi ja taide käsitteenä nykyaikaistui 1800-luvun puolivälissä. Ymmärryksemme taiteesta pohjautuu edelleen valistuksen jälkeen syntyneeseen ajatukseen materiaansa arvokkaammasta, itsenäisestä teoksesta. Jo Katariina Suuri käytti tietoisesti hyväkseen toimintaansa keräilijänä ja kokoelmaansa tukemassa politiikkaansa. Viitoitti tien seuraajilleenkin ja niin hyvin, että vierailijan täräyttää yhä.

Sitten lakiesitykseen taiteenedistämiskeskuksesta: Taiteen lajittelun, esittämisen ja käytön kulttuuri on eri asia kuin taide. Nämä kaksi eri asiaa toimivat eri mekanismien alaisina. Siksi meidän aikanamme niitä ei saa tukea yhtenä asiana. Toisenlaisena aikana ja toisenlaisessa yhteiskuntajärjestelmässä ehkä voisikin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti