Itseisarvoinen Taike

Minä en voi ajatella asioita vain yhdestä suunnasta. Tämä ei koske vain asian toteuttamista, vaan pätee myös rooleihin ihmisenä. Joskus on enemmän tunteikas ihminen valloillaan, toisinaan on pakko ottaa ammattimaisemmin ja etäännyttää.  Tämä tarkoittaa yleensä sitä, että tekee jatkuvasti vääriä arvioita ja joutuu vaihtamaan kantaansa.

Nyt kun pyydetään taiteilijanäkökulmaa taiteen edistämiskeskukseen, oletan, että tarkoitetaan myös minua. Näkökulmaa ei ole kysytty minulta oman alani edustajana taidehallinnossa luottamustoimessa tai kysely ei ole tullut taiteilijaliittoni kautta, tasa-arvoisena kirjekyselynä.

Kun on itse mukana ehdollistuu ja ottaa vastuulleen, jopa innostuu.

Miten taidehallinnon muutosta sitten perustellaan? Mm. siksi, että nyt on niin huonosti. Nykyinen taidehallinto esitellään jopa esteeksi taiteen kehittymiselle ja annetaan vaikutelma, että apurahojakin myönnetään ihan niin ja näin.

En nyt ota tätä henkilökohtaisesti, vaan muistutan itseäni siitä missä konkreettisesti olen  ja etäännytän. Ympärillä on erilaisten taloudellisten toimijoiden ja ihmisten elävä maailma. Se on se välitön todellisuus johon taiteilijana ja ihmisenä kiinnittyy, jossa hengittää. Toisista on riippuvainen ja siitä, miten yhteistyössä voi toimia.

Taidehallintomuutosta perustellaan rahan niukkuudella. Yhteistyö on voimavara, se ei maksa, sitä ei viedä pois. Yhteistyö ja paikka suhteessa muuhun hallintoon; nähdä kolmannen sektorin toimijat vahvana, rikkaana ja kirjavana yhteistyökumppaniverkostona ja ymmärtää luova talous elinkeinotoiminnaksi ja pitää huolta siitä, että suora taiteen tuki saadaan sen innovatiiviseen ytimeen.

Mukava on sellainen todellisuus, joka on irti ajasta ja sijoittumisen paikasta ja olla vaan siellä missä ystävät ovat. Niin kuin nyt tämä itseisarvoinen Taike. 

No just

Minä heräsin aamulla ajatukseen Taiteen edistämiskeskuksesta. Voi olla, että tähän vaikutti illalla sähköpostiin tullut MTVn kysely Guggenheimista. Viestissä sanottiin, että oma taiteilijaliittokin on mukana. No just. Sanon, että työntäkää jo se G jonnekin, ei siinä ole kyse muusta kuin yksityisen rahan määrästä.

Esitetty Taike ei kata koko samaa kenttää, minkä nykyinen taidehallinto tekee. Siitä nousin aamulla kantamaan huolta. Alueellinen taiteen- ja kulttuurinedistäminen on ulkopuolella mm. siksi, että esityksessä siltä viedään rahat eli läänintaiteilijaresurssi ja annetaan se keskusvirastolle ja siksi, että taiteilija-apurahan myöntöperusteita halutaan voimakkaasti yhdenvertaistaa. Samanaikaisesti ei esitetä myöskään ratkaisumalleja poikittaiseen yhteistyöhön.

Siksi ehdotus on tältä osin vajaa tai sitä yksinkertaisesti ehdotetaan toteutettavaksi liian aikaisin. Jos kuntahallintomuutos olisi pitemmällä, niin voisi olla myös sellaisia rakenteita, mihin alueellinen taiteen ja kulttuurin edistäminen rakentuisi. Tässä vaiheessa niitä ei ole, eikä voi edes tietää mitä tulee.

Paras tapa toteuttaa tasa-arvoisuus nykykuvataiteen saatavuudessa ja varmistaa ihmisten oikeus sen harrastamiseen, on mahdollistaa taiteilijoiden alueellinen toimeentulo. Taiteilijat asuvat jo nyt keskitetysti pääkaupunkiseudulla ja nämä taiteilijat saavatkin pääosin valtakunnallisesti jaetun, suoran taiteilijatuen. Taiken esitys keskittäisi nyt myös projektirahojen käytön. Muutosehdotukselle voikin ymmärtää yhden näkökulman taide- ja taiteilijapoliittiset perusteet. Koska esitys kuitenkin perustelee itseään ensisijaisesti kulttuuripoliittisesti, niin niitä perusteita sille ei mielestäni ole.

Vaikutelmia Taikesta

On vaikea ajatella kokonaisuutta siten, että mielipiteineen olisi koko ajan perustellusti oikeassa. Päivitteleviä näkökulmia voi ottaa monia: jos alueellisen vertaisarvioitsijan työ on vastaisuudessa pelkkää apuraha-arviointia niin kuka kummassa sellaiseen ryhtyy? Meillä Pirkanmaalla sen voisi yhdistää Tampereen kaupungin ammattitaiteilijoiden apurahojen myöntöön, ainakin mitä kuntauudistuskin kasvattaa Suur-Tampereen. Myös esitys laajentaa vertaisarvioinnin museoammattilaisiin.


Jos alueellisen taiteenkehittämisen ja alueellisen kulttuuripolitiikan katsotaan kehittyvän jotenkin maakuntaliiton sylissä, niin voi ihmettä. Miten käy seuraavassa kuntauudistuksessa maakuntaliittojenkaan. Käytännössä maakuntaliittojen strategioissa ei tällä hetkellä edes mainita sanaa taide.


Edistämiskeskus on keskusjohtoinen virasto, samoin kuin Museovirasto. Ovatko aluepisteet silloin aluetaidemuseoverkostoa vastaava verkosto? Alueilta ollaan tekemässä isoa resurssisiirtoa keskusvirastolle kun läänintaiteilijuus loppuu. Miten käy taiteilijaseurojen ja keskusten, jos apurahasysteemi alkaa määräytymään valtakunnallisessa strategisessa suunnittelussa. Rahansiirtoa pääkaupunkiseudun projekteille? 

Vuosi sitten keväällä Säätytalolla TKTn tilaisuudessa oli pääpuhuja Britteinsaarilta: puhujan viesti oli puhua sikäläisestä muutoksesta. Esityksen malli oli suurinpiirtein siten, että pienehkö asiantuntijaryhmä analysoi ja siirsi rahat erilaisille hankkeille ja projekteille, jotka sitten viilattiin yhteistyössä virkamiehen ja hakijan kanssa. Systeemi mahdollisti kaiken vakiintuneen kellumisen; yhteisöltä vietiin vakiintuneet toimintarahat, taiteilijapalkkio määräytyi osaksi suurempia, tuotannollisia kokonaisuuksia jne. Malli esiteltiin hyvin tuloksellisena.

Annettu esitys mahdollistaa tämän myös; ohjaavuus ja välineellistämisen mahdollisuudet näkyvät esityksessä mm.
- Monet asiat jäävät asetuksen varaan.
- "Taidekoulujen (5) harkinnanvaraisten toiminta-avustusten päättäminen siirtyy virastolle".
- Tähän systeemiin mahtuu keskusviraston kautta palautuva läänintaiteilijoiden (koordinaattorien) työ alueille.
- Taideneuvoston ilmeinen poliittinen ohjaavuus: "asiantuntijuus taiteilijan toimeentulon suhteen", samalla kun kaikki tutkimus ulkoistetaan kokonaan Cuporelle.
- Taiteen ja kulttuurin käsitteiden tietoinen päällekkäistäminen ja sekoittaminen joka perustelee myös asiantuntijapohjan laajenemista.

Ehdottomasti positiivisena näen kyllä paremman mahdollisuuden sitoa suomalainenkin kulttuurihallinto saamaan hyötyä ja osallistumaan eurooppalaisiin kokonaisuuksiin ja ohjelmiin. 


Jos luovan talouden mittareita kehitetään ja se saadaan näyttämään kasvavalta, niin vahvistaako se myös itseiservoisen taiteen tasapuolista rahoitusta? 

Uusia kulttuurirakennuksia tarvitaan myös Virossa

Kävelin tänään Piritalle päin. Merenrantakävely raunioluostarille on suosikkiretkiäni. Tänään en kuitenkaan kävellyt sinne asti, vaan käännyin Kadriorgin puiston läpi takaisin kaupunkiin. Tallinnan yliopiston rakennuksen viereen Narva maanteellä rakennettiin uutta. Yliopiston uudisrakennus on nimetty Silvaksi.

Päivän Postimees-lehden ensiaukeaman kuvassa ylioppilaat olivat kerääntyneinä eilen illalla tyhjän Kuvataideakatemian tontin ympärille puolustamaan omaa uudisrakennustaan. Archimedes säätiö ei ole luvannut kuin 12 miljoonaa euroa pesämunaksi rakentamiseen, Opetus- ja tiedeministeriö päättää panostuksestaan loppukuusta.

Viikonlopun yksi pääuutinen oli Viron kansallismuseon huono kunto. TV-kuva näytti museon varaston homeisia seiniä ja johtaja Krista Aru esitteli siellä säilytettäviä tekstiilejä. Rahoitushakukaan ei ollut onnistunut unionista, mutta jotain olisi tehtävä.

Perjantaina on Viron tasavallan vuosipäivä. Postimees-lehden artikkelissa oli juhlallisuuksiin kuuluvasta paraatista iso juttu. Puolustusvoimien pääesikunnan komentaja (?) Ants Laaneots muistelee vuoden 1992 paraatia jutun lopuksi: kansalle tarvitsi näyttää, että me saatoimme koota virolaiset puolustusvoimat, että meitä oli paljon ja miehet olivat motivoituneita...

Pari vuotta sitten lehtiotsikoissa olivat ensimmäiset Viron Nato-operaatioissa Afganistanissa kuolleet sotilaat.

Tämä hieno naapurimaamme, vain kivenheiton päässä Guggenheimille ajatellulta tontilta.

Julkisen tilan teoksen kritiikki

Miten analysoida ja kirjoittaa kritiikki julkisen tilan teoksesta? Miten luonnehtia tila, jossa teos on? Uusi, hyvin suunniteltu asuinlähiö, pitemmälle sisustettu viraston tai yrityksen aula; onko lähdettävä liikkeelle arkkitehtuurikritiikistä vai ympäristö- ja yhdyskuntapolitiikan mittareista?

Suureen kokoon tehtävän maalauksen sommittelussa on omat klassiset sääntönsä. Kaupunkitilaan nostettujen valokuvasuurennusten banderolleissa visuaalinen sisältö ei ole vaikea. Kuvassa voi olla mainoksen tuotesuurennos (auto) tai näköiskuva pressun alla korjattavana olevasta arvorakennuksesta. Koska kuvallisten viestien tiedetään olevan tehokkaita ja ihmisten kauneuden kaipuu on kova, julkisen tilan taidekin liikkuu varman päällä.

Koristellaan. Suurennetaan luontokuvia ja silkkipainetaan ne lasiin.

Mutta säästäkää turhalta valosaasteelta. Älkää antako insinöörien valaista puistonpuita siniseksi ja vettä punaiseksi. Satunnaisten kohteiden valaiseminen värillä ei ole merkityksellistä vaan se on turhaa.

Kotimaani linnusto

Lauantain 4.2. HSn kulttuuriosaston esimiehen Jaakko Lyytisen lauantaiessee Kaikki isänmaani linnut oli kiinnostava. Kiinnostavaksi sen teki tapa millä Jarmo Mäkilän maalaus Kaikki isäni linnut (1992) oli nostettu kansallisen lähimenneisyyden osaksi ja keskeiseksi sisällöksi.

Nykykuvaiteen julkaistu kritiikki voisi myös ottaa tietoisemmin analyysin yhdeksi lähtökohdaksi ajankohtaisen yhteiskunnallisen keskustelun. On tärkeää puhua teoksen muodon haltioittavasta vaikutuksesta ja kiittää taiteilijan uskottavuutta. Mutta nykytaidetta itsessään puhe marginaalistaa ja pienentää. Taidetta ei pitäisi kiinnittää pelkästään niihin rakenteisiin, missä sitä esitetään.

Yksi tapa kehittää keskustelua on nostaa paremmin esille se nykykuvataide, jota ei esitellä galleriatilassa. Tätä ovat mm. julkisen tilan taide ja väliaikaisina yhteisprojekteina valmistuva taide. Kun sanotaan, että taide tekee hyvää, niin ei voida tarkoittaa ainoastaan sitä, että kaunis taide tekee hyvää.

Aika tylsä teksti tuli: pitäisi vielä laittaa Haavistosta, Niinistöstä, Ultra Brasta ja Stradasta.