Leading Questions

Luin Pauli Rautiaisen kirjoittaman, Taiteen keskustoimikunnan tutkimusyksikön julkaisun 34; Suomalainen taiteilijatuki Valtion suora ja välillinen taiteilijatuki taidetoimikuntien perustamisesta tähän päivään (2008). Kirja taustoittaa tilastoja perinpohjaisemmin kuin Tomi Mertasen Taiteilija-apurahajärjestelmän toimivuus ja koettu vaikuttavuus, Taiteen keskustoimikunnan Tutkimusyksikön työpapereita 50 (2012). Rautiaista saattoi lukea historiallisena, poleeminen tyyli tosin osin häiritsi.

Kappaleessa Miksi taide ja taiteilija tarvitsee tukea? pohditaan taiteilijatuen määrää mm. seuraavasti:
Kuinka hyvä elintaso siis julkisella tuella on markkinoilla "ei omillaan pärjäävälle" taidetyöntekijälle turvattava? Onko yhteiskunnan kirstusta rahoitettava taiteilijalle sellainen elintaso, että hän voi viedä lapsensa Teneriffalle vai onko sosiaalitoimen maksama lasten kesäleiri taiteilijan lapsille riittävä? (s.14)

Samassa kappaleessa pohditaan taiteilijatuloa erilaisissa yhteiskuntajärjestelmissä suurpiirteisesti:
Taiteella on modernissa valtiossa yhteiskunnallisesta tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän keskeinen yhteiskunnallinen ohjausvaikutus. Äärimmäinen esimerkki taiteen valjastamiseen propagandistiseen käyttöön löytyy natsi-Saksasta.
Kirjoittaja punnitsee myös markkinaliberalismia:
Täysin markkinaperusteisesti toimiessaan taide olisi enemmälti valtion ulottumattomissa. (s.15)

Omassa mallissamme on Mertasen mukaan elementtejä virkamiesvallasta ja arms length-periaatteen toteutumisesta. Tämä pätenee edelleenkin, tosin Taikessa virkamiesvalta painottui. Kirja etenee kertaamalla historian, punnitsemalla vaihtoehtoja ja luokittelemalla tukimuotoja.

Huolimattomasti kirjassa puhutaan läänintaiteilijatyöstä taiteellisena työnä. Taiteellinen työskentely ei ole ollut läänintaiteilijan työnkuvassa alkaen ohjaavien läänintaiteilijoiden kaudesta 1984 - 1997 tai käytännössä juuri myöhemminkään, alueellisten taidetoimikuntien painopistevalinnoissa. (s.40 - 41)
Tuottaja-läänintaiteilijuus on nykyisin peitonnut täysin taiteilija-läänintaiteilijuuden.

Ehkä itselleni merkitsevin havainto oli se, miten tekstissä lakaistaan taiteilijajärjestöt jäykiksi edistyksen tulpiksi. Kappaleessa Muutoskykyisyys ja/tai muutoshakuisuus niukkaa - organisaatiorakenne esteenä? Rautiainen melko yksioikoisesti latelee:
Taiteilijatuen rakenteellinen jähmeys on siis selvästi kytköksissä taidekentän keskeisten instituutoiden muutoshakuisuuteen ja muutoskykyisyyteen. Taidekentän keskeiset instituutiot ja aivan erityisesti alan järjestökenttä vaikuttavat kehttäneen saavuttamien asemiensa ympärille erityyppisiä puolustusrakenteita, jotka saattavat estää tai hidastaa esimerkiksi taiteilijan pääsyä taiteen tukijärjestelmän piiriin tai sitten hidastaa toiminnan omalakista kehittymistä. (s.86 - 87)

Rautiainen osaa myös suhteellistaa. Kappaleessa Valtion taiteilija-apurahat:
Valtion taiteilija-apurahat ovat merkittävin yksittäisten taiteilijoiden työskentelyn tukemiseen kohdistettu valtion taidepoliittisen tuen muoto; mitattiin merkittävyyttä sitten statusarvona, suhteellisena osuutena kaikesta taiteilijatuesta tai saajien taiteellisen työn näkökulmasta. Valtion taiteilija-apurahaa vuosittain saavien taiteilijoiden määrä (n. 550 henkilöä) vastaa noin 3% Suomen taiteilijakunnasta. (s.41)

Seuraavaksi luen Rautiaisen väitöskirjan.
http://www.uta.fi/ajankohtaista/vaitokset/tiedote.html?id=75369
Mutta koska?

Ei Tomi Mertanenkaan mihinkään neutraaliin arvioon pääse, hänkin vertailee apurahansaamista helppouden kategoriassa (s.59). Helppous on määre, joka on vain kirjoittajan päässä.

Muistutuksena siitä, miten aina voi selvittää toisin:
https://www.youtube.com/watch?v=G0ZZJXw4MTA

Esteellisyys

Asiantuntijapäätöksenteossa noudatetaan hallintolain mukaisia esteellisyyssäännöksiä. Esteellinen olet koko päätöksenteon työstä jos mm. puolisosi lähisukulainen (vanhemmat, sisaret ja näiden lapset) tai yrityskumppanisi (osuuskunnan jäsen) on hakijana. Taidetoimikuntien jäsenmäärä voi vaihdella, nykyisissä toimikunnissa jäseniä on viidestä kymmeneen.

Voiko syntyä sellaisia tilanteita, joissa toimikunnissa tarvittaisiin varajäseniä? Näin varmistettaisiin  työmäärän säilyminen kohtuullisena, jos yksi tai useampi toimikunnan jäsen on kokonaan esteellinen. Tilastoja, millaisia hakijamäärät ovat tänä vuonna, ei ole julkistettu. Perinteisesti kuvataidetoimikunnalle osoitettuja hakemuksia on ollut vuosittain hieman yli tai ali 700 kappaletta. On selvää, että kuvataidetoimikunnan työtaakka on valmiiksi määrältään selkeästi suurempi verrattuna toimikuntiin, joille osoitettuja hakemuksia on alle sata tai muutama sata.

Koska toimikunnan jäsenet on valittu asiantuntijuudensa perusteella, voiko jääviyden takia syntyä toimikunnan sisälle tilanne, missä kaikkia hakemuksia ei voida käsitellä tasa-arvoisesti?

Toimikuntien työ on uuden taidehallinnon myötä karsittu keskittymään annettuihin tehtäviin eli apurahajakoon. Strategisten sisältöjen rajaaminen sieltä pois toisaalta lisää hakemusten lukuaikaa, toisaalta vähentää mahdollisuuksia jäsentää työtaakkaa.