Saksalaista miesekspressionismia Hildénin taidemuseolla

Naiset ovat nousseet suomalaisen taidehistorian keskiöön tietoisen tutkimuksen tuloksena. He ovat nyt sinne kirjoitettuja niin ettei pois voi enää ottaa. Työ on ollut Riitta Konttisen takana ja keskeistä on ollut uusien lähteiden käyttö ja selvä näkökulma asiaan. Myös Saksassa on tutkittu naistaiteilijoita, ekspressionismia ja maalaamisesta Alppien rinteillä 1900-luvun alussa.

Hildénillä esitellään nyt kuitenkin näitä Alppien rinteillä maalanneita miehiä. Näyttelystä kertovassa tekstissä naistaiteilijoiden nimiä ei olla edes boldattu. Esimerkiksi k e s k e i s t ä Gabriela Münteriä, jonka tuotanto on ehjä ja taiteilijakaari pitkä sekä rooli mesenaattina ja suojelijana ohittamaton. Niin että, kyllä edes sen nimen voisi boldata kun se nimi kerran tekstissä on muillakin ihmisillä boldattu.

Hildénin näyttelyssä teoksia on mukana ainoana naisena Käthe Kollwitzilta. Kollwitz on siinä mielessä aihepiiriin kätevä valinta, koska hänen kauttaan tulee nipin napin katetuksi suuntauksen kuvanveisto-, nais- kuin itä-saksalais -kiintiö. Se miten uusekspressionismi ja Leipzigin koulukunta näyttelyssä esitellään sekä miten mukana on suomalaisia tekijöitä on oma lukunsa.

Herää kysymys, onko ihan kaikkia näyttelyjä pakko ottaa? Ikinä ennen en muista Hildénillä näin pelästyneeni. Jokaista näyttelyä vastaan tulee myös heijastaneeksi niitä periaatteita, miten museon omia kokoelmia kartutetaan.

Aamulehden naisen logiikka

Olen päättömän retkahtanut Aamulehden pääkirjoituksiin. Lehti viettelee samalla vastaansanomattomuudella mitä Hannele Lauri maitokauppaostoksineen Spede Pasasen rautakaupassa. Veteläksi kävin jälleen perjantaina Guggenheimia käsitelleen kirjoituksen edessä.
http://www.aamulehti.fi/Paakirjoitukset/1194741196398/artikkeli/helsinki+valitsi+luuserin+unelman.html

"Pyllyilkäämme täällä Impivaarassa vielä". Pirkanmaalaisaviisin sanomalehtiuudistuksessa kolumni ja pääkirjoitus ovat tulleet yhdeksi. Se on pyörryttävän vapauttavaa, suorastaan mullistavan nerokasta. Ei ole mitään väliä mitä kirjoitetusta ymmärtää, koska kirjoitetussa ei ole mitään mitä siitä voisi tajuta. Tämä ajattelun taivaallisen vapaa lento on tulessapalava totuus.

"Sopivan matkan päästä on helppo nähdä, että Helsinki valitsi luuserin unelman. Sen rinnalla Tampereen raikkaat keskustavisiot näyttäytyvät metropolin arvoisina, juuri kuten avarakatseiselle kakkoskaupungille kuuluukin."
http://www.aamulehti.fi/Pirkanmaa/1194740913033/artikkeli/taas+vauhdikas+arkkitehtien+visio+tampereelle+juoksurata+ratinan+kattojen+ylle+.html

Aamulehti rakkaani, ansiotasi on - surrealistien mottoa mukaillen - että aamiaispöydässäni kohtasivat nämäkin, helsinkiläinen ompelukone Guggenheim ja tamperelainen sateenvarjo Ratinanranta.

Julkisen tilan teoksen kritiikki

Miten analysoida ja kirjoittaa kritiikki julkisen tilan teoksesta? Miten luonnehtia tila, jossa teos on? Uusi, hyvin suunniteltu asuinlähiö, pitemmälle sisustettu viraston tai yrityksen aula; onko lähdettävä liikkeelle arkkitehtuurikritiikistä vai ympäristö- ja yhdyskuntapolitiikan mittareista?

Suureen kokoon tehtävän maalauksen sommittelussa on omat klassiset sääntönsä. Kaupunkitilaan nostettujen valokuvasuurennusten banderolleissa visuaalinen sisältö ei ole vaikea. Kuvassa voi olla mainoksen tuotesuurennos (auto) tai näköiskuva pressun alla korjattavana olevasta arvorakennuksesta. Koska kuvallisten viestien tiedetään olevan tehokkaita ja ihmisten kauneuden kaipuu on kova, julkisen tilan taidekin liikkuu varman päällä.

Koristellaan. Suurennetaan luontokuvia ja silkkipainetaan ne lasiin.

Mutta säästäkää turhalta valosaasteelta. Älkää antako insinöörien valaista puistonpuita siniseksi ja vettä punaiseksi. Satunnaisten kohteiden valaiseminen värillä ei ole merkityksellistä vaan se on turhaa.

Kotimaani linnusto

Lauantain 4.2. HSn kulttuuriosaston esimiehen Jaakko Lyytisen lauantaiessee Kaikki isänmaani linnut oli kiinnostava. Kiinnostavaksi sen teki tapa millä Jarmo Mäkilän maalaus Kaikki isäni linnut (1992) oli nostettu kansallisen lähimenneisyyden osaksi ja keskeiseksi sisällöksi.

Nykykuvaiteen julkaistu kritiikki voisi myös ottaa tietoisemmin analyysin yhdeksi lähtökohdaksi ajankohtaisen yhteiskunnallisen keskustelun. On tärkeää puhua teoksen muodon haltioittavasta vaikutuksesta ja kiittää taiteilijan uskottavuutta. Mutta nykytaidetta itsessään puhe marginaalistaa ja pienentää. Taidetta ei pitäisi kiinnittää pelkästään niihin rakenteisiin, missä sitä esitetään.

Yksi tapa kehittää keskustelua on nostaa paremmin esille se nykykuvataide, jota ei esitellä galleriatilassa. Tätä ovat mm. julkisen tilan taide ja väliaikaisina yhteisprojekteina valmistuva taide. Kun sanotaan, että taide tekee hyvää, niin ei voida tarkoittaa ainoastaan sitä, että kaunis taide tekee hyvää.

Aika tylsä teksti tuli: pitäisi vielä laittaa Haavistosta, Niinistöstä, Ultra Brasta ja Stradasta.

Mitä minulle opetettiin Kiasman kirjakaupassa

Hienoon Ars näyttelyyn tutustumisen jälkeen harhailin Kiasman kauppaan ajatuksenani hiplailla mukavia siniprinttikankaita ja ihastella pellistä taivuteltuja pikkuesineitä. Kaupassa törmäsin taiteilija Markus Renvalliin. Vaihdoimme lyhyesti kuulumisia ja sitten Markus kysyi, että tiedänkö minä mikä tässä on vikana? Koska en ole läheskään niin sujuva ajattelussani kuin Markus, vastasin yksinkertaisesti, että en tiedä.

Markus selvitti, että vikana on se, etteivät taiteilijat tiedä mitä he haluavat ja tiedänkö minä mitä taiteilijoiden pitäisi haluta? Taiteilijoiden pitäisi saada näyttelykorvaus, jatkoi Markus, teksti omasta työstään ja kunnollinen teosdokumentointi.

Koska vakuutuin asian tärkeydestä, kirjoitan listan myös tänne: mitä jokaisen taiteilijan pitää muistaa museonäyttelyn yhteydessä.

Kiasman kaupassa ei ollut afrikkalaisia käsitöitä, enkä jäänytkään sinne enää Markuksen lähdettyä.

Muumipeikko vandalismia

Muumimuseon edustalla oleva pronssipatsas on taas vandalisoitu. Minusta olisi parempi siirtää patsas jonnekin muualle. Vaikka henkilökunnan takahuoneeseen, paikkaan missä häntä voisi toimia takinripustimena ja kenties ajansaatossa saada kauniin kultaisen kiillon. Olen tutkiskellut muumin asiaa sydämessäni ja ihmetellyt, miksi patsas on minulle niin vieras.

Koska patsas on puistopatsaaksi pieni? Kenties patsas olisi paremmin edukseen koristeena suihkulähteessä?

Muistelin, että muumikirjoissa pronssipatsaita olisi ollut vain Vaarallisessa juhannuksessa. Kirjassa esitellään puisto, jota Puistonvartija ja Puistotäti hoitavat. Kirjan puistokohtaus päättyy Nuuskamuikkusen rikokseen, siinä hän repii kieltokyltit ja kylvää puistoon hattivattien siemeniä. Tekoaan pakeneva Nuuskamuikkunen saa 24 orpolasta mukaansa.

Kun nyt tarkistin mielikuvan, ei Vaarallisen juhannuksenkaan puistossa ollut patsaita. Puisto oli vain huolellisesti hoidettu ja siellä oli hauskanpito kielletty. Muumitalossa muumipatsaita on. Sellainen on ainakin punaplyysisten huonekalujen seurassa salongissa, tyylinmukaisen pylvään päällä. Kenties patsas on kipsistä. Metso-kirjaston Muumilaaksossa sisällä oleva muumi on valkoinen.

Jos Hämeenpuiston muumin spreijaisi valkoiseksi? Piirrettyn muumihahmon väri on vaaleanvihreä. Puistomuumi voisi olla myös fluoridisoitu. Ajattelen, että niin olisi tutumpi.

Voisi kokeilla vaikka laittaa värillisen valospotin: ne kun ovat niin muotia.

http://bit.ly/sk5jBt

My Favorite Painter

Muutama viikko sitten siivosin vanhempieni kotoa löytyneet kouluaikaiset tavarani. Löytyi kaikkea, tämä englanninkielen koeaineeni abiturienttivuodelta.
My favorite painter is Vincent van Gogh, born in 1853. His way to an artist was very difficult. As he was a priest´s son, it was not easy for him to get this field, even though some of Vincent´s relatives were in art business.
There are two works of his I find more interesting than the others. The "Night Café" is "... a night picture without any black in it, done with nothing but beautiful blue and violet and green" as Gogh himself has wrote about it to his brother Theo. The other one is his last work. In it the sun is rising over a field of young wheat.
Gogh committed a suicide in 1890. He was mentally ill and it broke him down. While Gogh was living he did not sell any of his works; only now have people noticed his greatness. I think that it is just that hardness which makes his paintings so great and impressive. Sometimes they are even frightening.

Katso lisää:
http://ht.ly/71drx

Mutta se laatikko, missä ovat kaikki yläkouluaikaiset kirjelappuset, ei löytynyt.

Nalle Puh

Syysloman kunniaksi katsoin tänään Nalle Puh elokuvan. Toisella kymmenellä oleva kavaljeerini ja minä poikkesimme muusta yleisöstä. Kun elokuvan jälkeen ihmettelin asiaa: Nalle Puh on ihana, opas erilaisiin toimintastrategioihin kriisitilanteissa, erilaisuuden ylistys. Elokuvan voisi ajatella kiehtovan kaikenikäisiä.

Ihmetystäni kommentoi nuori seuralaiseni: se ei kuule enää vaan kuulu tämänikäisten tyyliin.

Elokuvasta koetin ajatella miten se on ajanmukaistettu. Minkälaisiksi hahmot on terävöitetty. Pitäisi katsoa vanhemmat elokuvat uudelleen, että analysointi tarkentuisi. Tai sitten riittää tämä:

Ihaan häntä oli kadoksissa ja korvikkeeksi kokeiltiin erilaisia vaihtoehtoja. Nalle Puh ehdotti ensin käkikelloaan, Kengu kutoi hännäksi kaulaliinan: mutta ei ole sattumaa, että juuri pöllö naulasi aasin peppuun liitutaulun ja kirjoitti siihen "häntä" (tail).  Ah, niin käsitteellistä ja opettavaista, vanhanaikaista - klassikkotarina.