Syyskausi alkaa

Vaikka kesän tahtoisikin jatkuvan, bloggaaminen alkaa väistämättä. Intoutuu siinä missä muutkin, toiminta ja puuhailu ympärillä alkavat. Taiteen edistämiskeskus ja taidehallinto ovat virkamiesten valmistelussa. Miten käy aluejaolle, yt-neuvotteluissa työtehtäville ja virkailijoiden sijoittumiselle. Jos hanketta on kritisoitu suljetusta valmistelusta ministeriössä, niin valmistelu on nyt suljettu virkamiespiiriin - niin hyvin, että sivistysvalikokunnassakin taidetaan ajatella, että läpihuutoasia koko muutos. Onhan jouluun tosin aikaa. Sanon, että luottamuspuolen ihmiset ovat yleisesti turhautuneita ja pettyneitä prosessiin. Valmisteluaikana ei yhteisen hyvän henki ole juuri päässyt nousemaan.

Päivän Aamulehti /Juha Karilainen ilahdutti tärkeällä aiheella, nimittäin suomalaisten eriarvoisuudella kulttuurin saavutettavuuden suhteen. Mittarina jutussa oli käytetty kuntien käyttämiä euroja kulttuuriin asukasta kohden. Artikkelin ajankohtainen innoittaja on akaalainen yhteisötaideprojekti. (Ks myöhemmin www.kiito.fi)
Karilaisen artikkeli lähestyi aihettaan jokseenkin hupaisasti. Ensin artikkeli täsmensi rikkiviisaasti, että kun rahaa ei ole, niin tehdään itse - sitten mainitaan, että ensin palkataan yhteisötaiteilija töihin. Jutussa viitataan Hankkeeseen (lienee Jyväskylän yliopiston), josta tämän projektivetäjän palkkarahat tulevat.
Ammattiaiteilijan palkkaaminen kuntatasolle töihin on oikein kannatettava ajatus. Mikä puolue ottaa sen vaaliohjelmaansa?

Pavlikeni

Annikin runofestivaali, penkit

Tämä blog on kesälomalla heinäkuun

Taiteen uudet muodot

Yksi taidehallinnon muutosperuste on, että taiteen uudet muodot pitäisi voida tunnistaa nykyistä paremmin. Väitteen mukaan nykyinen järjestelmä on kankea ja ennakkoluuloinen uudelle. Taiteilijoita ja taiteilijajärjestöjä on viime vuosikymmenet ahdisteltu. Tukiraha ei ole seurannut inflaatiokehitystä, taiteilijoiden sosiaaliturvan lainsäädäntö ei ole ajantasainen ja esimerkiksi näyttökorvausjärjestelmä ei ole toteutunut suunnitellusti.

Valtiovallan ajatus on ollut innostaa taiteilijoita yrittäjyyteen ja porkkanaksi järjestöille on tarjottu hankerahoitusta liiketoimintamallien kehittämistä varten. Kaupallisuus on haluttu nähdä valoisana mahdollisuutena, vaikka taidemarkkinoiden volyymi on mitätön. Yhdistykset ovat kunnianhimoisesti kehittäneet taidelainaamotoimintaa ja pohjustaneet mm. siten yleisön kiinnostusta taiteeseen. Yleishyödylliset yhdistykset ovatkin nyt arvonlisäveron piirissä taidekauppiaina.

Kaupallisen ohjailun voi myös torjua. Tapoja siihen ovat mm. gallerian näyttelyohjelman painopisteen näkeminen sen sisällössä oheistapahtumineen ja kieltäytyminen kaupallisista ratkaisuista toiminnan rahoituksessa. Non profit -gallerian toiminta on luontevasti kansainvälistä, siihen kuuluu residenssitoiminta kuratoiduille taiteilijoille.

Taiteilija voi kieltäytyä kauppaamasta teoksiaan. Tämä onnistuu vaikka niin, että valmistuvat teokset ovat väliaikaisia ja prosessinomaisia, teosten valmistukseen ei tarvita työhuonetta tai paljoa materiaaleja. Ne toteutuvat ryhmässä tai verkostossa. Taiteilija ei jätä sellaisia merkkejä, mistä joku ulkopuolinen huomaisi tehdyn johdonmukaiseksi taiteilijan työksi. Työskentelyapurahaa ei kannata taloudellisista syistä hakea.

Löytyvätkö nyt näistä eri tavoista olla suhteessa yhteiskunta-verottajan petaamaan taiteilijan paikkaan vanhan ja uuden taiteen muodot? Vaikka niin, että taiteilijan sosiaalinen syrjäytyminen on taiteen uusi muoto. Toisaalta uutta taidetta on luonnehdittu määritelmiä pakenevaksi mm. siten, että se on aina siellä välissä, siellä missä ei ole omaa toimikuntaa, joka osaisi myöntää uudelle muodolle rahaa.

Välttämätön kesä

Taike-esitys lähti eduskunnalle ja sivistysvaliokunnalle jo piiiitkä aika sitten toukokuussa. Mutta koska on kesä ei siinä mitään tapahdu ennen elokuuta. Virkamiestyönä käytäntöönpanoa pohditaan kuitenkin jo, ja näkeehän sen, että paljon avoimia kysymyksiä on. Yksi sellainen on edelleen tutkimuksen järjestäminen.
http://www.minedu.fi/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiikka/vireilla_kulttuuri/taiteen_edistaminen/index.html

Aluepolitiikan näkökulmasta ärhäköitymistä ja etujen puolustamista olen odotellut. Mitään ei kuitenkaan ole juuri kuulunut; liekö ollut syynä eurokriisi, puheenjohtajavaalit tai ely-keskusten asia ensin. Aluepisteitä ollaan vähentämästä, vaikka alueellisten taidetoimikuntien määrä pysyisikin. Läänintaiteilijat toimivat keskusviraston alaisuudessa eli se työvoima on pois alueellisesta ohjauksesta.

Kun kulttuuripoliittinen linjanvetäjä, taideneuvosto tekee viraston johtajalle esityksen rahajaosta, ei siinä välttämättä ole mitään painotusta taiteilijoiden työskentelyapurahoihin (voimassaoleva laki vuodelta 2010 määrää tosin apurahavuosien lukumäärän). Kulttuuripoliittinen linjahan on rahanjaon linjausta. En muista vähään aikaan lukeneeni yhtään paperia missä ei laitosten merkitystä taiteen ja kulttuurin puolella olisi erikseen korostettu. Taiteilijoiden puolesta ei pelätä. Katsotaan sitten, kun oletettu taantuman vuosi rahoituksessa koittaa 2014.

Totta ja tarua

Olen kuullut, että noin 1200 eri tahoa tekee ehdotuksia, kuka valittaisiin taidetoimikunnan jäseneksi. Muistan myös kuulleeni, että ehdottaa saavat kaikki ne, jotka vain kokevat asian jotenkin itselleen kuuluvaksi. Jos ehdokkaita on kertynyt esimerkiksi 1500 nykyisellä järjestelmällä ja mukaan kaivataan vielä uusiakin tahoja, niin kuka ne ehdokkaat oikein käy läpi ja järjestää? Haut internetistä ja suositukset; sukupuoli ja ikä sekä asuinpaikka - unohtamatta "uusia taiteen muotoja".
Eli lyhyesti:
Koska yhtälö kuulostaa hankalalta, niin minusta olisi oikein hyvä, jos tähän etsittäisiin muutoksen perusteiksi poliittinen tavoite.

"Taiteilija-apurahajärjestelmän toimivuus ja koettu vaikuttavuus. Selvitys valtion taiteilija-apurahan saajista vuosina 2006 - 2010", Tomi Mertasen työpaperi, on selkeää luettavaa. Taulukoista käy ilmi, että kuvataiteen työskentelyapurahaa hakeneista kuudesta kahdeksaan prosenttia on saanut apurahan. Miten sen (50 vuosiapurahaa eli yksi miljoona euroa) saisi kaksi ja puolikertaistettua (125 apurahaa eli kaksi ja puoli miljoonaa euroa)?

Taiteen keskustoimikunta jakaa vuosittain 30 miljoonaa euroa.
http://www.hs.fi/digilehti/kulttuuri/Tehtävä+saneeraa+taidehallinto/a1338334418631
Luulisi, että tässä voisi nyt tehdä ihan vaan sisäisen pienen siirron: byrokratialta, yhteisöiltä ja laitoksilta pois ja suoraan taiteilijoille itselleen.
Olisiko niin hyvä?

Voi tietysti asiaa laajemminkin pohtia, ideoita voi etsiä esimerkiksi
http://www.verokuitti.fi/