Mistä voi saada tietoa?

Sähköpostiin voi tilata Kulttuuriministeriön ja Taike-postin tiedotteet. Pari viikkoa sitten tiedotteita tuli sumassa kaksi kappaletta. Toinen julisti Taideneuvoston jaettavaksi päättämää erityisavustusta nuorisotakuuta tukeviin erityishankkeisiin. Hankerahaa oli jaossa 30.000 e. Taideneuvoston puheenjohtaja Tiina Rosenberg ilmaisi innostustaan: 
”Taiteilijat, taiteilijaryhmät ja -yhteisöt voivat sitten myöhemmin jatkokehittää tuettuja malleja omissa hankkeissaan ja saada niille mahdollisesti jopa EU-rahoitusta”
Taideneuvosto on ylin taiteen asiantuntijaelin, joka parhaimmillaan toimii taiteen yhteiskunnallisen näkyvyyden ja esimerkiksi sen rahoituksen puolesta. Mutta kolmenkymmen tuhannen euron erityisavustuksen julistaminen erikseen jaettavana lisää ainoastaan byrokraattista taakkaa ja lisäksi aliarvioi pahasti hakijoiden työpanoksen suhteessa jaettavaan rahaan. Summa on sen kokoinen, että se olisi ollut parempi antaa läänintaiteilijoiden projektirahoitukseksi. Jos Taideneuvosto ei kykene terävämpään linjaukseen taiteen merkityksen puolesta ja suoraan poliittiseen vaikuttamiseen, vaan luottaa kulttuuriministerin suojaan, niin se ei toteuta sille asetettuja odotuksia. Rosenberg on katu-uskottava ja linjapuheessaan meille asiantuntijajäsenille Valkoisessa salissa syyskuussa hyvin innostava ja vaikuttava. Mutta jollei parempia ulostuloja tule, tulee kokoomuslaista sivistysvaliokunnan kansanedustajaa, valtapuolueen poliitikkoa, neuvoston puheenjohtajaksi ikävä. 
Vasemmistoliiton kansanedustaja Eila Tiainen emännöi Arkadia-seuraa, siellä voi Rosenbergin linjausta kuulla seuraavaksi. Kiinnostavaa on lähinnä se, keitä kansanedustajia tapaamisessa on kuulolla. Marraskuussa Rosenbergia kuulee myös Kulttuuritutkimuksen päivillä Lapissa. Taideyliopiston rehtoria ja taidenevoston puheenjohtajaa samassa henkilössä ei kyseenalaisteta vaan hänet on jo lähtökohtaisesti nostettu jalustalle. Miten valta voikaan näin keskittyä? 
Toinen tiedote koski läänintaiteilijoita. Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnön viimeinen lause vihloi, siinä todettiin: Oma taiteellinen työ pitää kuitenkin jättää sivuun läänintaiteilijakauden ajaksi. Oikeus oman taiteellisen ammattitaidon ylläpitämiseen virkamieskauden aikana on asia, jota olisi läänintaiteilija-ammattinimikkeen sijasta kuulunut puolustaa. Käytännössä virkamies ei ole taiteilija, jollei edes marginaalinen osa työstä ole ammatitaidon ylläpitämistä. Nyt siis ainoa palkallinen taiteilijan ammatti on siirretty täytettäväksi muilla osaajilla.

Köyhänä olemisen torjuminen niin, että siitä tulisi tuotantoa. (Pekka Kainulainen)

Kun Taike-hallinnonmuutosta luotiin ja sitä kommentoitiin, yksi esiin nostetuista kysymyksistä oli asiantuntija-toimikunnan kauden pituus. Taiteilijajärjestöissä haluttiin lyhentää silloista kolmen vuoden kautta kahteen vuoteen. Perusteluna oli, koska toimikunnissa yleensä (ja enintään) ollaan oltu kaksi peräkkäistä kautta, niin kuuden vuoden jakso on yhdelle taiteilijalle liian pitkä aika sitoutua. Taideneuvoston kauden pituudeksi esitettiin neljää vuotta. Tässä nähtiin yhteys eduskunnan toimintakauden pituuteen ja koska poliittisen yhteensovittamisen mahdollisuutta haluttiin välttää, lyhennettiin kausi kolmeksi vuodeksi.

Ensimmäiset taidetoimikunnat istuvat nyt ensimmäistä kauttaan, ensimmäistä vuottaan. Lyhyeen toimikauteen vedoten on helppo sanoa, ettei millään ehditä. Silloin ei synny ohjelmaa, joka siirtyisi tuleville toimikunnille, vaan valta siirtyy virkamiehille ja strateginen seurannan vastuu taiteilijajärjestöille. Virkamiesvalta on hiljaista ja taiteilijajärjestöjen seuranta toimii viiveellä. Mitä tarkemmaksi ja ohjelmallisemmaksi tehtäväkenttää voidaan kirjoittaa, sitä paremmin toiminnan avoimuus tulee esille ja siihen voidaan liittää uusia kysymyksiä.

Eri toimikunnilla on ollut erilaiset mahdollisuudet toimia. Tämä on tarkoittanut taiteenlajien erilaisia resursseja esimerkiksi alueellisten verkostojen luomiseen. Yhdessä Taiken kehittämisvaiheessa sivuttiin mahdollisuutta keskittää taidelajin asiantuntijuutta päätöksenteossa, esimerkiksi alueilta. Perusteluna oli  säästäminen kuluissa. Asia jäi pois alueiden vastustuksen takia. Itse nostaisin perusteeksi hakijan oikeusturvan; eri taiteenlajien tuntemus ei alueilla ole kattavaa, vaikka hyvää tahtoa ja uskoa olisi. Verkostoituminen mahdollistaisi konsultoinnin ja poikki-alueellisen luottamuksen synnyttyä kenties hallinnon tehostamisen myöhemmin.

Ja etteivät linkit unohtuisi niin:
http://www.youtube.com/watch?v=iV2ViNJFZC8
http://www.youtube.com/watch?v=pYZXd1S7sKI

Tiskaan, pesen pyykkiä ja kirjoittelen sekä kerron siitä somessa miten lystään

Asiantuntijaverkoston työpanos on Taiken toiminnan järjestämiselle edullinen vaihtoehto ja siksi arvostettu. Odotankin innolla koska meille kuvataidetoimikuntaan tuodaan taidehallinnon budjetti arvioitavaksi. Sillä mitä se strateginen työ sitten on, ellei juuri budjettiin tarttumista? Taiken strateginen työ on tähän asti ollut piilossa ja käytännön järjestelyjen verhoamaa.

Tiedottamisen järjestäminen on ollut Taikessa puissa. Asiaa ei helpota, että lyhyetkin tiedotteet pitää keskusvirastossa kierrättää oikean virkamiehen kautta. Muutama merirosvo-yrittäjä on hallinnon sisällä koettanut saada järjestetyille tapahtumille some-näkyvyyttä, mutta järjestelmällistä se ei ole ollut. Lieneeköhän ollut edes sallittua. Käytännössä keskusvirastokontrolli estää toiminnan näkyväksi tekemisen.

Kulttuuribudjetin ennustuksiin on useamman vuoden ajan merkitty pelotteeksi tukimäärän romahdusmainen lasku. Ensi vuonna suorasta taiteilijatuesta tai vapaan kentän tuesta ei kuitenkaan juuri säästetä. http://valtioneuvosto.fi/ajankohtaista/tiedotteet/tiedote/fi.jsp?oid=394058

Nähtäväksi jää taideneuvoston sisäinen budjettijako 2014. Taidetoimikunniltahan ei ole tähän kysytty näkemyksiä. Alueita kuitenkin jo pelotellaan, mutta veikkaan, että turhaan. http://yle.fi/uutiset/valtion_tuki_maakuntien_taidetyolle_vahenee/6837858

Kasvavalla uteliaisuudella jään odottamaan myös laajempia linjauksia, joilla taideneuvosto alaansa puolustaa tulevaisuudessa (2015). Mikä oikein mahtaa olla taideneuvoston poliittinen ja reaalipoliittinen ymmärrys taiteesta ja taiteilijan sosiaalisesta asemasta? Entä siitä tiedottamisen kyky? Kyky viedä näkemystä eteenpäin siten, ettei taiteilijatuki tule uhkien lailla näivettymään vaan kukoistamaan? Kuva luovuudesta ja kulttuurista eriytyneinä yhteiskunnan, yhteiskunnallisen hyvinvoinnin ja taloudellisen kasvun tekijöinä kun nyt kumminkin on aika arkipäiväistynyt ja kultatarjottimella oleva juhlapuheista tuttu peruste. Taidetoimikunnille voisi jättää arms length -periaatteen painopisteen ja taideneuvosto voisi ottaa käyttöönsä ainakin osia hand in hand -toimintamallista.

Marimekkoa ja värikkäät silmälasisangat

Kun keväällä Aalto-yliopisto lanseerasi aikomuksensa pisteyttää hyvä ja huono taide, niin uutisesta aiheutui sopiva mylläkkä. Muistan tv-uutisten kuvan, jossa pienempi ja kookkaampi nainen puhuivat, muistan värikkäät silmälasisangat ja jotakin vaatetuksesta: oliko se marimekkoa ja pikkumustaa? Aalto-yliopisto on koulu, siellä on tilinpitoa, insinööritieteitä, kuvataidekasvatusta ja teollista soveltamista. On sopimuksenvaraista, että taide kuuluu sinne lainkaan. Samalla kun unohtui koko taiteen suhteellisuus, niin unohtui myös se, että haussa oli koulun sisäinen työkalu verrata projekteja ja pisteyttää rahoitusta.

Korkeakouluilla on nykyisin vaade omaan varainhankintaan. Aalto-yliopisto on tässä ylijäämäinen ja rahaa on tuotettu runsaasti enemmän kuin miltä kohtuulliselta näyttävässä budjetissa pitäisi.

Mutta onko vaarana, että mitä yhden taide-instituution sisällä, niin sitä myös toisaalla? Jos olisikin  pyrkimys saada Suomen koko taidemaailma käyttämään samaa pisteytystä kuin mitä yksi korkeakoulu mitatessaan omia sisäisiä toimintojaan käyttää. Se olisikin jo vakavampi asia. Jos esimerkiksi valtion taiteilija-apurahoja yhteismitoitettaisiin pisteytyksessä, niin?

Sitä vastaan voisi olla vain toinen yhtä vahva instituutio. Yksittäinen taiteilija ja alempiasteinen koulu on sitä vastoin pelistä pois, pois, pois.

Taide rakennetusssa ympäristössä läänintaiteilijoiden verkosto

Taiteen edistämiskeskuksen yksi ajankohtaisemmista asioista on läänintaiteilijoista päättäminen. Mahdollista on, että kireään aikatauluun vedoten päätös ja valmistelu tehdään kokonaan keskusviraston voimin, ilman lain antamaa tilaa asiantuntijakuulemiselle. Ilman alueiden kuulemista valmistelu ei tapahtune.

Kuvataiteen puolelta yksi keskeisistä taidepoliittisista teemoista on ollut taide rakennetussa ympäristössä. Julkisen tilan taiteen edistämistyötä on viety (Kataisen hallitusohjelman mukaisesti) eteenpäin monenlaisin hankkein:
Ympäristötaiteen säätiö http://www.yts.fi/yts/taide_rakennetussa_ymparistossa.html,
Taidemaalariliitto http://www.painters.fi/taiteenhankintamalli/.
Kun valtion taidemuseoiden säätiöittäminen tapahtuu, julkisten teosten huolto ja hankinnan neuvonta ovat ratkaistavia asioita. Miten koko asia pitäisi järjestää ja sitä edistää? http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2013/liitteet/OKM5.pdf?lang=en

Eteneekö julkaisussa ehdotettu Taike-malli (s.29)? Siinä läänintaiteilijat ovat osa julkisen taiteen edistämisen kenttää. Tällaisen verkoston ja mallin valinnalla Taiteen edistämiskeskus tekisi ensimmäinen näytön uuden keskusvirastohallinnon toiminnan kehittämisen mahdollisuuksista.

Taiteen keskustoimikunta on julkaissut tutkimuksen Pekka Oesch Läänintaiteilijajärjestelmä 1972 - 2011 Toiminta ja järjestelmän vaiheet. http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2012/1110/taide.html?lang=fi
Koska edellisessäkin tutkimusyksikön julkaisussa on nielemistä,  luin vain kirjan lopussa olevan Johtopäätöksiä-luvun ensimmäisen ja viimeisen kappaleen. Ensimmäinen kappale kiteytti järjestelmän alun: Alueelliseen taidehallintoon haluttiin taiteellisen koulutuksen saanutta pätevää työvoimaa erilaisiin ohjaus-, järjestely- ja ideointitehtäviin. Viimeisessä kappaleessa ehdotetaan järjestelmän kehittämistä vientituotteeksi.

Leading Questions

Luin Pauli Rautiaisen kirjoittaman, Taiteen keskustoimikunnan tutkimusyksikön julkaisun 34; Suomalainen taiteilijatuki Valtion suora ja välillinen taiteilijatuki taidetoimikuntien perustamisesta tähän päivään (2008). Kirja taustoittaa tilastoja perinpohjaisemmin kuin Tomi Mertasen Taiteilija-apurahajärjestelmän toimivuus ja koettu vaikuttavuus, Taiteen keskustoimikunnan Tutkimusyksikön työpapereita 50 (2012). Rautiaista saattoi lukea historiallisena, poleeminen tyyli tosin osin häiritsi.

Kappaleessa Miksi taide ja taiteilija tarvitsee tukea? pohditaan taiteilijatuen määrää mm. seuraavasti:
Kuinka hyvä elintaso siis julkisella tuella on markkinoilla "ei omillaan pärjäävälle" taidetyöntekijälle turvattava? Onko yhteiskunnan kirstusta rahoitettava taiteilijalle sellainen elintaso, että hän voi viedä lapsensa Teneriffalle vai onko sosiaalitoimen maksama lasten kesäleiri taiteilijan lapsille riittävä? (s.14)

Samassa kappaleessa pohditaan taiteilijatuloa erilaisissa yhteiskuntajärjestelmissä suurpiirteisesti:
Taiteella on modernissa valtiossa yhteiskunnallisesta tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän keskeinen yhteiskunnallinen ohjausvaikutus. Äärimmäinen esimerkki taiteen valjastamiseen propagandistiseen käyttöön löytyy natsi-Saksasta.
Kirjoittaja punnitsee myös markkinaliberalismia:
Täysin markkinaperusteisesti toimiessaan taide olisi enemmälti valtion ulottumattomissa. (s.15)

Omassa mallissamme on Mertasen mukaan elementtejä virkamiesvallasta ja arms length-periaatteen toteutumisesta. Tämä pätenee edelleenkin, tosin Taikessa virkamiesvalta painottui. Kirja etenee kertaamalla historian, punnitsemalla vaihtoehtoja ja luokittelemalla tukimuotoja.

Huolimattomasti kirjassa puhutaan läänintaiteilijatyöstä taiteellisena työnä. Taiteellinen työskentely ei ole ollut läänintaiteilijan työnkuvassa alkaen ohjaavien läänintaiteilijoiden kaudesta 1984 - 1997 tai käytännössä juuri myöhemminkään, alueellisten taidetoimikuntien painopistevalinnoissa. (s.40 - 41)
Tuottaja-läänintaiteilijuus on nykyisin peitonnut täysin taiteilija-läänintaiteilijuuden.

Ehkä itselleni merkitsevin havainto oli se, miten tekstissä lakaistaan taiteilijajärjestöt jäykiksi edistyksen tulpiksi. Kappaleessa Muutoskykyisyys ja/tai muutoshakuisuus niukkaa - organisaatiorakenne esteenä? Rautiainen melko yksioikoisesti latelee:
Taiteilijatuen rakenteellinen jähmeys on siis selvästi kytköksissä taidekentän keskeisten instituutoiden muutoshakuisuuteen ja muutoskykyisyyteen. Taidekentän keskeiset instituutiot ja aivan erityisesti alan järjestökenttä vaikuttavat kehttäneen saavuttamien asemiensa ympärille erityyppisiä puolustusrakenteita, jotka saattavat estää tai hidastaa esimerkiksi taiteilijan pääsyä taiteen tukijärjestelmän piiriin tai sitten hidastaa toiminnan omalakista kehittymistä. (s.86 - 87)

Rautiainen osaa myös suhteellistaa. Kappaleessa Valtion taiteilija-apurahat:
Valtion taiteilija-apurahat ovat merkittävin yksittäisten taiteilijoiden työskentelyn tukemiseen kohdistettu valtion taidepoliittisen tuen muoto; mitattiin merkittävyyttä sitten statusarvona, suhteellisena osuutena kaikesta taiteilijatuesta tai saajien taiteellisen työn näkökulmasta. Valtion taiteilija-apurahaa vuosittain saavien taiteilijoiden määrä (n. 550 henkilöä) vastaa noin 3% Suomen taiteilijakunnasta. (s.41)

Seuraavaksi luen Rautiaisen väitöskirjan.
http://www.uta.fi/ajankohtaista/vaitokset/tiedote.html?id=75369
Mutta koska?

Ei Tomi Mertanenkaan mihinkään neutraaliin arvioon pääse, hänkin vertailee apurahansaamista helppouden kategoriassa (s.59). Helppous on määre, joka on vain kirjoittajan päässä.

Muistutuksena siitä, miten aina voi selvittää toisin:
https://www.youtube.com/watch?v=G0ZZJXw4MTA

Esteellisyys

Asiantuntijapäätöksenteossa noudatetaan hallintolain mukaisia esteellisyyssäännöksiä. Esteellinen olet koko päätöksenteon työstä jos mm. puolisosi lähisukulainen (vanhemmat, sisaret ja näiden lapset) tai yrityskumppanisi (osuuskunnan jäsen) on hakijana. Taidetoimikuntien jäsenmäärä voi vaihdella, nykyisissä toimikunnissa jäseniä on viidestä kymmeneen.

Voiko syntyä sellaisia tilanteita, joissa toimikunnissa tarvittaisiin varajäseniä? Näin varmistettaisiin  työmäärän säilyminen kohtuullisena, jos yksi tai useampi toimikunnan jäsen on kokonaan esteellinen. Tilastoja, millaisia hakijamäärät ovat tänä vuonna, ei ole julkistettu. Perinteisesti kuvataidetoimikunnalle osoitettuja hakemuksia on ollut vuosittain hieman yli tai ali 700 kappaletta. On selvää, että kuvataidetoimikunnan työtaakka on valmiiksi määrältään selkeästi suurempi verrattuna toimikuntiin, joille osoitettuja hakemuksia on alle sata tai muutama sata.

Koska toimikunnan jäsenet on valittu asiantuntijuudensa perusteella, voiko jääviyden takia syntyä toimikunnan sisälle tilanne, missä kaikkia hakemuksia ei voida käsitellä tasa-arvoisesti?

Toimikuntien työ on uuden taidehallinnon myötä karsittu keskittymään annettuihin tehtäviin eli apurahajakoon. Strategisten sisältöjen rajaaminen sieltä pois toisaalta lisää hakemusten lukuaikaa, toisaalta vähentää mahdollisuuksia jäsentää työtaakkaa.