Mielestäni aika rohkeasti Erkki Sevänen näki akateemisen opetuksen ja taidekentän rahoituksen järjestämisessä samankaltaisuutta nykyisessä uusliberaalin markkinapolitiikan tilanteessa. Yliopistot kun ovat nimittäin varsin menestyksellisesti pystyneet hankkimaan yksityistä rahaa toimintaansa. Näin on, vaikka Aalto-yliopiston luominen osaksi kansallista markkinastrategiaa on varmasti aikamoinen veturi, kuin jos yksityisen rahan löytymistä vertaa esimerkiksi humanistisille aloille.
Niin Sevänen kuin myöhemmin Simo Häyrynenkin lainasivat Jim McGuigania: Rethinking Cultural Policy (2004). On hyvin hauska ajatella, että taiteen hyödyn tai kannattavuuden mittarit laskettaisiinkin toisin perustein, kuin mihin valtionvarainministeriö nykyisin pystyy. Otettaisiin huomioon koko se aika, mitä kulttuuri käyttää menestyneeksi nousevaa taidetta ja arvioitaisiin se viive, että koska avantgarde muuntuu valtavirran käyttöön. Myönnettäisiin, että markkinataloudenkin mittarit ovat ideologisia ja siten voisivat olla kokonaan toisenlaisiakin.
Toistaiseksi Suomi on vielä maa, jossa pohjoismaista hyvinvointivaltiotakin on jäljellä. Aika suruttoman toteavasti amerikan mallin täysmarkkinapolitiikasta amerikkalainen Vera L. Zolberg puhui. Eihän siellä muunlaista kulttuuripolitiikkaa ole ollutkaan. "Political context is very important."
Mutta siitä millaista tietä mennään, jos amerikan malli toteutuu kulttuuripolitiikassa (jonka osa myös taidepolitiikka on) valoitti Victoria D. Alexander kertoessaan Iso-Britanniasta. Siellä on tänä vuonna vietetty rahankeruun vuotta kulttuurille, iloisen antamisen merkeissä.
Alexanderin mukaan Creative Britain/ maan taidetoimikunnan papereista löytyy mm.
"targeted support for projects that combine artistic excellence with commercial growth."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti