Naiset ovat nousseet suomalaisen taidehistorian keskiöön tietoisen tutkimuksen tuloksena. He ovat nyt sinne kirjoitettuja niin ettei pois voi enää ottaa. Työ on ollut Riitta Konttisen takana ja keskeistä on ollut uusien lähteiden käyttö ja selvä näkökulma asiaan. Myös Saksassa on tutkittu naistaiteilijoita, ekspressionismia ja maalaamisesta Alppien rinteillä 1900-luvun alussa.
Hildénillä esitellään nyt kuitenkin näitä Alppien rinteillä maalanneita miehiä. Näyttelystä kertovassa tekstissä naistaiteilijoiden nimiä ei olla edes boldattu. Esimerkiksi k e s k e i s t ä Gabriela Münteriä, jonka tuotanto on ehjä ja taiteilijakaari pitkä sekä rooli mesenaattina ja suojelijana ohittamaton. Niin että, kyllä edes sen nimen voisi boldata kun se nimi kerran tekstissä on muillakin ihmisillä boldattu.
Hildénin näyttelyssä teoksia on mukana ainoana naisena Käthe Kollwitzilta. Kollwitz on siinä mielessä aihepiiriin kätevä valinta, koska hänen kauttaan tulee nipin napin katetuksi suuntauksen kuvanveisto-, nais- kuin itä-saksalais -kiintiö. Se miten uusekspressionismi ja Leipzigin koulukunta näyttelyssä esitellään sekä miten mukana on suomalaisia tekijöitä on oma lukunsa.
Herää kysymys, onko ihan kaikkia näyttelyjä pakko ottaa? Ikinä ennen en muista Hildénillä näin pelästyneeni. Jokaista näyttelyä vastaan tulee myös heijastaneeksi niitä periaatteita, miten museon omia kokoelmia kartutetaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti