Yksi merkillisimmistä minulle suunnatuista kommenteista tuli maisteriopintojen filosofian opettajalta: kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, tuhmat tytöt minne vaan. Olin silloin lähes 40-vuotias. Lauselma, joka kuulostaa hauskalta kokemattomalle mielelle, ei aikuisesta tunnu kovin merkitykselliseltä. Pidin vuoropuhelun saamaa käännettä loukkaavana.
Ensimmäinen kuvataidetoimikunnan kokous on ohi. Uudessa virastomallissa asiantuntijan työ on ulkoistettua neuvontaa, vastaat vain siihen, mitä kysytään. Nyt filosofin opetuksen keskeisin anti tuntuukin kiinnostavalta vaihtoehdolta. Hiljaisuus ja kiltteys ovat moraalittomia nykyisessä taiteen edistämisen hallinnollisessa muutoksessa.
Minusta kuvataidetoimikunnan keskeinen työ olisi tehdä omasta alastaan taiteen edistämisen politiikka ja sen eri vaihtoehdot julkiseksi, kysyisi sitä joku tai ei. Paljon mainostettu uusi avoimuus ei saa olla pelkkää apurahoihin liittyvää syyllistämistä luterilaiseen tapaan. Vertaisarvioija on aina jonkun sukulainen, ystävä tai vihollinen; kantaa aina huonoa omaatuntoa jääviydestä.
Loppukevennyksenä lisään, että olen katsonut brittiläisen Kyllä herra ministeri -sarjan jaksoja dvdltä. Siinä poliittinen kulttuuri kohtaa vakiintuneen byrokratian. Komediasarjassa poliitiikan tuottamat ideat joutuvat hallintokoneiston kriittiseen arviointiin ja jäävät toteutumatta. Sarjan sanailuun voi tutustua esimerkiksi
http://www.youtube.com/watch?v=epWZ5KW1aLM
http://www.youtube.com/watch?v=85fx0LrSMsE
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
maanantai 27. toukokuuta 2013
Keskustan koulutuspolitiikan juna meni jo
Pirkanmaan kulttuurifoorumin paneelissa oli ainoana aktiivisena poliitikkona mukana kansanedustaja Mikko Alatalo. Vasemmistoliiton Sirnö on virkamies ja Vihreiden Olli-Poika Parviainen on apulaiskaupunginjohtaja. Alatalo myös kuului selvään paneelikeskustelijoiden vähemmistöön siinä, että hän oli ammattikorkeakoulun kuvataideopetuksen lakkauttamisen puolesta.
Asia on vaivannut. Onhan Keskusta alueellisuuden puolesta jyrännyt. Puolueen sivulla http://www.keskusta.fi/Suomeksi/Politiikka/Keskustan_politiikka_A-o.iw3#k
se kuitenkin ihan selvästi sanotaan: Myös korkeakoulujen työnjakoa kehittämällä toimintaa voidaan tehostaa. Ja kymppioppilas Alatalo ja rehtori Lahtinen nyökyttelivätkin yhdensuuntaisesti: Meillä keskitytään musiikkiin.
Nykyisessä hallitusohjelmassakin korostetaan profiloitumista. Sanakäänteet ovat kuitenkin lieventäviä; pitkällä aikavälillä, alueellinen tasa-arvoisuus. Hallitusohjelman tavoitteet ovat taideopetuksen puolesta toteutuneet. Enempää ei voi keskittää, nyt on Aalto ja Taideyliopisto. Vaihtoehdoton keskittäminen tappaa. Se on Neuvostoliittoa. Ja siitä yhteiskuntajärjestelmästä sentään ovat kaikki puolueet samaa mieltä. Puolueet kaipaavatkin uusia taideopetuksen strategioita, ettei niille sentään käy lapsuksia keskeisissä tavoitteissaan.
Asia on vaivannut. Onhan Keskusta alueellisuuden puolesta jyrännyt. Puolueen sivulla http://www.keskusta.fi/Suomeksi/Politiikka/Keskustan_politiikka_A-o.iw3#k
se kuitenkin ihan selvästi sanotaan: Myös korkeakoulujen työnjakoa kehittämällä toimintaa voidaan tehostaa. Ja kymppioppilas Alatalo ja rehtori Lahtinen nyökyttelivätkin yhdensuuntaisesti: Meillä keskitytään musiikkiin.
Nykyisessä hallitusohjelmassakin korostetaan profiloitumista. Sanakäänteet ovat kuitenkin lieventäviä; pitkällä aikavälillä, alueellinen tasa-arvoisuus. Hallitusohjelman tavoitteet ovat taideopetuksen puolesta toteutuneet. Enempää ei voi keskittää, nyt on Aalto ja Taideyliopisto. Vaihtoehdoton keskittäminen tappaa. Se on Neuvostoliittoa. Ja siitä yhteiskuntajärjestelmästä sentään ovat kaikki puolueet samaa mieltä. Puolueet kaipaavatkin uusia taideopetuksen strategioita, ettei niille sentään käy lapsuksia keskeisissä tavoitteissaan.
tiistai 21. toukokuuta 2013
Naurettavaa
Kuvataideopetuksen lakkauttamisuhat kulkevat rinnan talousnäkymien kanssa. Yhteiskunta kääntyy sisäänpäin ja muuttuu konservativiiseksi. Myös taiteilijat ovat olleet kuvataideopetuksen supistamisen puolesta. Naurettavaa.
Aloituspaikkojen vähentäminen johtaa vain itseoppineiden taiteilijoiden määrän kasvuun. Taiteilijan tutkinnosta kouluttautuminen soveltaviin ammatteihin ei enää ole mahdollista.
Lakkauttamisen perusteita on yksi; taiteilijoiden heikko tulotaso. Nuorista etsitään kasvuyrittäjiä. Taiteilijan ammattiin suunnatessaan nuoren epäillään olevan ymmärrystä vailla oleva holhokki. Alan ammatillisesta korkeakouluopetuksesta väitetään, että siellä ei pohdita tulevaisuutta.
Vapaan taiteilijan ammatti on poliittinen valinta. Taiteilijuudesta aktiivisen yhteiskunnallisen toiminnan muotona ollaan tässä eniten huolissaan. Vuosittain valmistuvia taiteenammattilaisia on parisensataa, määrässä väitetään nyt olevan parikymmentä hukkaanheitettyä nuorta tulevaisuutta. Naurettavaa.
http://www.eva.fi/en/blog/2012/02/01/eva-analyysi-hukassa-keitä-ovat-syrjäytyneet-nuoret/
Aloituspaikkojen vähentäminen johtaa vain itseoppineiden taiteilijoiden määrän kasvuun. Taiteilijan tutkinnosta kouluttautuminen soveltaviin ammatteihin ei enää ole mahdollista.
Lakkauttamisen perusteita on yksi; taiteilijoiden heikko tulotaso. Nuorista etsitään kasvuyrittäjiä. Taiteilijan ammattiin suunnatessaan nuoren epäillään olevan ymmärrystä vailla oleva holhokki. Alan ammatillisesta korkeakouluopetuksesta väitetään, että siellä ei pohdita tulevaisuutta.
Vapaan taiteilijan ammatti on poliittinen valinta. Taiteilijuudesta aktiivisen yhteiskunnallisen toiminnan muotona ollaan tässä eniten huolissaan. Vuosittain valmistuvia taiteenammattilaisia on parisensataa, määrässä väitetään nyt olevan parikymmentä hukkaanheitettyä nuorta tulevaisuutta. Naurettavaa.
http://www.eva.fi/en/blog/2012/02/01/eva-analyysi-hukassa-keitä-ovat-syrjäytyneet-nuoret/
torstai 16. toukokuuta 2013
Tampere, tuo kuvataiteen kakkoskaupunki
Muistan osallistuneeni tilaisuuteen Tampereen yliopistolla, kun kuvataidekoulutusta suunniteltiin aloitettavaksi Tampereella. Toisaalta esiin nostettiin rajattomat tulevaisuusvisiot ja toisaalta professori Ville Lukkarisen realismi; pitäisi saada toinen diaprojektori, että taidehistorian opetus onnistuisi. Silloin maalailtu yliopistoyhteistyö ei koskaan toteutunut. Ajatus oli alkujaankin epärealistinen, koska Suomessa korkeakoulukoulutus on järjestetty kaksilinjaisesti.
Taidehistorian koulutus, yliopiston suosituin sivuaine, sittemmin lopetettiin. Allekirjoittajana oli tutkivan teatterityön laitoksen, tämä taiteellisen tutkimuksen lippulaiva Pirkanmaalla, professori Hanna Suutela.
Tarja Cronbergin luovuustutkimus kuntapuolelle viime syksynä nosti yhtenä luovan talouden edellytyksenä sen, että yliopistoissa ei liikaa keskityttäisi. En tunne tahoa, joka selvityksen asioita edistäisi. En ole vakuuttunut edes Cronbergin sitoutumisesta omaan paperiinsa.
Tampereella taidehistorian opetuksen lopettaminen vaikutti suoraan alueella tehdyn taiteen tutkimukseen, tuntemiseen ja kritiikkiin. On turha visioida kuvataiteen kakkoskaupunkina olemisesta kun se toinenkin projektori on myyty. On naurettavaa puhua kuvataiteen kakkoskaupunkina olemisesta, kun Helsingissä keskustellaan aktiivisesti Guggenheimista. Pelkkä keskustelu synnyttää ajatuksia, visioita ja kerää asiantuntemusta. Muumeilla meillä täytetään väliaikaisen taidemuseon, viljavaraston tila. Tampereella ei ole kuulkaa mitään - muuta kuin Sara Hildénin kokoelmat, Hiekan taidemuseo, Tuomiokirkko ja vähän veistoksia. Kaikki hankittu yksityisellä rahalla.
Taidehistorian koulutus, yliopiston suosituin sivuaine, sittemmin lopetettiin. Allekirjoittajana oli tutkivan teatterityön laitoksen, tämä taiteellisen tutkimuksen lippulaiva Pirkanmaalla, professori Hanna Suutela.
Tarja Cronbergin luovuustutkimus kuntapuolelle viime syksynä nosti yhtenä luovan talouden edellytyksenä sen, että yliopistoissa ei liikaa keskityttäisi. En tunne tahoa, joka selvityksen asioita edistäisi. En ole vakuuttunut edes Cronbergin sitoutumisesta omaan paperiinsa.
Tampereella taidehistorian opetuksen lopettaminen vaikutti suoraan alueella tehdyn taiteen tutkimukseen, tuntemiseen ja kritiikkiin. On turha visioida kuvataiteen kakkoskaupunkina olemisesta kun se toinenkin projektori on myyty. On naurettavaa puhua kuvataiteen kakkoskaupunkina olemisesta, kun Helsingissä keskustellaan aktiivisesti Guggenheimista. Pelkkä keskustelu synnyttää ajatuksia, visioita ja kerää asiantuntemusta. Muumeilla meillä täytetään väliaikaisen taidemuseon, viljavaraston tila. Tampereella ei ole kuulkaa mitään - muuta kuin Sara Hildénin kokoelmat, Hiekan taidemuseo, Tuomiokirkko ja vähän veistoksia. Kaikki hankittu yksityisellä rahalla.
torstai 9. toukokuuta 2013
Apurahojen myöntöperusteista
Apurahojen myöntöperusteista pääsee mukavasti flowhun, sillä Taiteilija-lehti aloitti aiheesta Pauli Rautiaisen kolumnilla. Rautiainen on tutkija. Hän kuitenkin ikävästi sortuu jossitteluun siitä mitä kukakin sanoo mistäkin ja kenelle sitten jaettiinkaan.
Tilastollisessa selvitystyössä olisi voitu tarkemmin analysoida esimerkiksi saajien koulutustaustaa; mistä koulusta tuettu taiteilija on valmistunut. Tai esimerkiksi osoittaa kriittisemmin, miten apurahoilla on taipumus kasaantua.
Aiempaan verrattuna kuvataiteen asiantuntijoissa taiteilijoiden määrän osuus on kasvanut. Mutta eiköhän Taiteilijan pääkirjoituksessa varoitettu, että vertaisarvioitsijoita tarkkaillaan. Että sieltä kyllä osataan huomauttaa, jollei taiteen moniarvoisuus pääse esille. Ei tullut siis uusille vertaisasiantuntijalle ensimmäisenä onnittelukirjettä ja viisasta listaa neuvoja - vaan saatiin varoitus.
Virkamiehet ovat hyviä laskemaan tilastollista oikeudenmukaisuutta ja prosenttilukuja tiedon tueksi. Se se on ollut Rautiaisenkin hommaa. Mutta tarvitaan uusia kriteerejä, malleja ja lähestymistapoja. Ei epäilyjä tietoisesta väärinkäytöstä jakotilanteessa. Yhteistyötä ja kärsivällisyyttä.
Apurahamäärät ovat olleet kuvataiteelle prosentuaalisesti heikoimmat. Jos rahamäärä hakijoihin nähden on liian pieni, oikeudenmukaisuus ei voi toteutua. Miten raha jaetaan uuden toimikuntajaon raamissa? Tämän seuranta on Taiteilijaseuran edunvalvonnan työtä. Toinen on apurahojen poliittinen painopiste: tuetaanko institutionaalisesti tunnustettua taidetta, vertaisten hyväksymää taidetta vai uusia polkuja kulkevaa taidetta. Perusteita ei voi olla vain yhtä, vaan esimerkiksi kolmea erilaista lajia. Ja tuetaanko taidetta, joka toteutuu paikassa vai taidetta, joka lentää kirjepaketissa ympäri maailmaa? Arvotetaanko taiteenlajin kiinnostavuutta ja kenen näkökulmasta?
Kuvataiteilijan kohdeapurahoja on myönnetty perinteisesti näyttelytoimintaan. Näytteilleasettamisen paikan voi jakaa esimerkiksi institutionaaliset; museot ja osa gallerioista, galleriat ja sitten muut. Miten näytteilleasettamista tuetaan alueellisuuden kannalta? Saako helsinkiläistaiteilija tukea näyttelyyn Kemissä?
Asia johon voi vaikuttaa yksinkertaisesti on tasapuolinen jako miehille ja naisille; puolet ja puolet. Tämä olisi jo mainio askel. Kuvataidetoimikunnassa on neljä naista ja viisi miestä, joista yksi on puheenjohtaja. Tämä tilanne ei ole tasa-arvoinen.
Tilastollisessa selvitystyössä olisi voitu tarkemmin analysoida esimerkiksi saajien koulutustaustaa; mistä koulusta tuettu taiteilija on valmistunut. Tai esimerkiksi osoittaa kriittisemmin, miten apurahoilla on taipumus kasaantua.
Aiempaan verrattuna kuvataiteen asiantuntijoissa taiteilijoiden määrän osuus on kasvanut. Mutta eiköhän Taiteilijan pääkirjoituksessa varoitettu, että vertaisarvioitsijoita tarkkaillaan. Että sieltä kyllä osataan huomauttaa, jollei taiteen moniarvoisuus pääse esille. Ei tullut siis uusille vertaisasiantuntijalle ensimmäisenä onnittelukirjettä ja viisasta listaa neuvoja - vaan saatiin varoitus.
Virkamiehet ovat hyviä laskemaan tilastollista oikeudenmukaisuutta ja prosenttilukuja tiedon tueksi. Se se on ollut Rautiaisenkin hommaa. Mutta tarvitaan uusia kriteerejä, malleja ja lähestymistapoja. Ei epäilyjä tietoisesta väärinkäytöstä jakotilanteessa. Yhteistyötä ja kärsivällisyyttä.
Apurahamäärät ovat olleet kuvataiteelle prosentuaalisesti heikoimmat. Jos rahamäärä hakijoihin nähden on liian pieni, oikeudenmukaisuus ei voi toteutua. Miten raha jaetaan uuden toimikuntajaon raamissa? Tämän seuranta on Taiteilijaseuran edunvalvonnan työtä. Toinen on apurahojen poliittinen painopiste: tuetaanko institutionaalisesti tunnustettua taidetta, vertaisten hyväksymää taidetta vai uusia polkuja kulkevaa taidetta. Perusteita ei voi olla vain yhtä, vaan esimerkiksi kolmea erilaista lajia. Ja tuetaanko taidetta, joka toteutuu paikassa vai taidetta, joka lentää kirjepaketissa ympäri maailmaa? Arvotetaanko taiteenlajin kiinnostavuutta ja kenen näkökulmasta?
Kuvataiteilijan kohdeapurahoja on myönnetty perinteisesti näyttelytoimintaan. Näytteilleasettamisen paikan voi jakaa esimerkiksi institutionaaliset; museot ja osa gallerioista, galleriat ja sitten muut. Miten näytteilleasettamista tuetaan alueellisuuden kannalta? Saako helsinkiläistaiteilija tukea näyttelyyn Kemissä?
Asia johon voi vaikuttaa yksinkertaisesti on tasapuolinen jako miehille ja naisille; puolet ja puolet. Tämä olisi jo mainio askel. Kuvataidetoimikunnassa on neljä naista ja viisi miestä, joista yksi on puheenjohtaja. Tämä tilanne ei ole tasa-arvoinen.
torstai 2. toukokuuta 2013
Voi pojat, kuin tietäisitte miten vähällä aivokapasiteetilla hallitaan
Jokin aika sitten näin Olli Rehnin haastattelun nettiotsikon: voi pojat, kuin tietäisitte miten vähällä aivokapasiteetilla hallitaan, niin hämmästyisitte. En lukenut artikkelia, enkä tiedä miten otsikko kiinnittyi haastatteluun. Mutta kuten hyvällä otsikolla on tapana, sen ajatus jäi vaivaamaan aforismin lailla.
Olin ajatellut, että TamKin kuvataiteen lopettamisesta en kirjoittaisi. En tunne oppilaitosta riittävästi. Ammatin takia olen kaiken kuvataideopetuksen puolesta. Minua on kuitenkin vaivannut, kaikesta oppilaiden positiivisesta riehakkuudesta huolimatta, että kuvataidepuoli ei ole mielestäni huolehtinut tarpeeksi yhteisöllisestä kiinnittymisestään. Tarkoittaen esimerkiksi, että jos oppilastyönä tuotetaan sovellettua taidetta hyvinvointitarkoituksiin ilmaiseksi Tampereen kaupungille, niin se vääristää kuvaa vapaasta taiteesta, mutta toisaalta ei rakenteellisesti luo sovellettua ammattia taiteilijalle tulevaisuudessa. Taiteen ja hyvinvoinnin erikoistumisopinnot olisivat paikallaan yhdessä ammattikorkeakoulun niin vahvan sosiaali- ja terveystoimen kanssa, kirjoitin blogiini 2011.
Kuvataiteen ylempää korkeakoulututkintoa ei voi suorittaa Tampereella. On naiivia puhua kuvataiteen opetuksen kakkoskaupungista, AMK-tutkinto on alempi tutkinto, ylempi korkeakoulututkinto on eri asia. Ajatus kertoo uskosta romanttiseen kotikutoisuuteeen, takana on pinttynyt ajatus Väinö Linna -aikalaisista, jotka loivat taidetta työväenopistopiirissä tehdastyöpäivän jälkeen. Olisiko se syy, miksi koulutuksellinen kaari loppuu kesken? Jos kiinnikkeitä olisi, ei koulutusohjelmaa olisi niin helppo yksittäisenä oksana katkoa.
Aamulehtihän minut sitten taas tähän inspiroi. Lehti aloitti räväkästi liittoutumalla lopettamisuhan alla olevan koulutuslinjan puolustajien kanssa ja hyökkäsi koulun rehtoria vastaan. Sitten tuli eilinen lehden pääkirjoitus. Se oli aivan eri linjalla ja laittoi pullat ja vellit sekaisin http://www.aamulehti.fi/Paakirjoitukset/1194810890078/artikkeli/kaikkea+ei+voi+aina+saada.html
Ensimmäisenä ajattelin, onko lehden sisäisessä tiedonkulussa vaikeuksia? Samalla aivokapasiteetillahan siellä suurempiakin asioita linjataan, miksi osoittaa lehden sisäiset linjaristiriidat näin pikkuisen taideopetuksen lopettamisesta käytävän keskustelun yhteydessä? Paikallislehden pääkirjoitus oli luomassa visioita aluepoliittiselta kannalta puolustamalla ajatusta mediataiteeseen keskittymisestä eli oli rehtorin kannalla. Toisaalta sitten epäjohdonmukaisesti muistutettiin valtakunnallisesta vaarasta; taideopetuksen liiasta kapasiteetista. Tästähän lopettamisessa ei ole ollut kysymys.
Yhdessä asiassa päätoimittaja ja kulttuuriosasto olivat samalla linjalla. Pääkirjoitus sanoi julki sen, mikä kulttuuriosastolla oli vielä rivien välissä: opetusministeri Gustafsson, meidän ainoa pirkanmaalainen ministerimme, vaihtoon. Eli poliittista peliähän saa aikaiseksi ihan mistä asiasta tahansa. Siksi tästä on niin tyhmä kirjoittaa.
Olin ajatellut, että TamKin kuvataiteen lopettamisesta en kirjoittaisi. En tunne oppilaitosta riittävästi. Ammatin takia olen kaiken kuvataideopetuksen puolesta. Minua on kuitenkin vaivannut, kaikesta oppilaiden positiivisesta riehakkuudesta huolimatta, että kuvataidepuoli ei ole mielestäni huolehtinut tarpeeksi yhteisöllisestä kiinnittymisestään. Tarkoittaen esimerkiksi, että jos oppilastyönä tuotetaan sovellettua taidetta hyvinvointitarkoituksiin ilmaiseksi Tampereen kaupungille, niin se vääristää kuvaa vapaasta taiteesta, mutta toisaalta ei rakenteellisesti luo sovellettua ammattia taiteilijalle tulevaisuudessa. Taiteen ja hyvinvoinnin erikoistumisopinnot olisivat paikallaan yhdessä ammattikorkeakoulun niin vahvan sosiaali- ja terveystoimen kanssa, kirjoitin blogiini 2011.
Kuvataiteen ylempää korkeakoulututkintoa ei voi suorittaa Tampereella. On naiivia puhua kuvataiteen opetuksen kakkoskaupungista, AMK-tutkinto on alempi tutkinto, ylempi korkeakoulututkinto on eri asia. Ajatus kertoo uskosta romanttiseen kotikutoisuuteeen, takana on pinttynyt ajatus Väinö Linna -aikalaisista, jotka loivat taidetta työväenopistopiirissä tehdastyöpäivän jälkeen. Olisiko se syy, miksi koulutuksellinen kaari loppuu kesken? Jos kiinnikkeitä olisi, ei koulutusohjelmaa olisi niin helppo yksittäisenä oksana katkoa.
Aamulehtihän minut sitten taas tähän inspiroi. Lehti aloitti räväkästi liittoutumalla lopettamisuhan alla olevan koulutuslinjan puolustajien kanssa ja hyökkäsi koulun rehtoria vastaan. Sitten tuli eilinen lehden pääkirjoitus. Se oli aivan eri linjalla ja laittoi pullat ja vellit sekaisin http://www.aamulehti.fi/Paakirjoitukset/1194810890078/artikkeli/kaikkea+ei+voi+aina+saada.html
Ensimmäisenä ajattelin, onko lehden sisäisessä tiedonkulussa vaikeuksia? Samalla aivokapasiteetillahan siellä suurempiakin asioita linjataan, miksi osoittaa lehden sisäiset linjaristiriidat näin pikkuisen taideopetuksen lopettamisesta käytävän keskustelun yhteydessä? Paikallislehden pääkirjoitus oli luomassa visioita aluepoliittiselta kannalta puolustamalla ajatusta mediataiteeseen keskittymisestä eli oli rehtorin kannalla. Toisaalta sitten epäjohdonmukaisesti muistutettiin valtakunnallisesta vaarasta; taideopetuksen liiasta kapasiteetista. Tästähän lopettamisessa ei ole ollut kysymys.
Yhdessä asiassa päätoimittaja ja kulttuuriosasto olivat samalla linjalla. Pääkirjoitus sanoi julki sen, mikä kulttuuriosastolla oli vielä rivien välissä: opetusministeri Gustafsson, meidän ainoa pirkanmaalainen ministerimme, vaihtoon. Eli poliittista peliähän saa aikaiseksi ihan mistä asiasta tahansa. Siksi tästä on niin tyhmä kirjoittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)