Naurettavaa

Kuvataideopetuksen lakkauttamisuhat kulkevat rinnan talousnäkymien kanssa. Yhteiskunta kääntyy sisäänpäin ja muuttuu konservativiiseksi. Myös taiteilijat ovat olleet kuvataideopetuksen supistamisen puolesta. Naurettavaa.

Aloituspaikkojen vähentäminen johtaa vain itseoppineiden taiteilijoiden määrän kasvuun. Taiteilijan tutkinnosta kouluttautuminen soveltaviin ammatteihin ei enää ole mahdollista.

Lakkauttamisen perusteita on yksi; taiteilijoiden heikko tulotaso. Nuorista etsitään kasvuyrittäjiä. Taiteilijan ammattiin suunnatessaan nuoren epäillään olevan ymmärrystä vailla oleva holhokki. Alan ammatillisesta korkeakouluopetuksesta väitetään, että siellä ei pohdita tulevaisuutta.

Vapaan taiteilijan ammatti on poliittinen valinta. Taiteilijuudesta aktiivisen yhteiskunnallisen toiminnan muotona ollaan tässä eniten huolissaan. Vuosittain valmistuvia taiteenammattilaisia on parisensataa, määrässä väitetään nyt olevan parikymmentä hukkaanheitettyä nuorta tulevaisuutta. Naurettavaa.
http://www.eva.fi/en/blog/2012/02/01/eva-analyysi-hukassa-keitä-ovat-syrjäytyneet-nuoret/

Tampere, tuo kuvataiteen kakkoskaupunki

Muistan osallistuneeni tilaisuuteen Tampereen yliopistolla, kun kuvataidekoulutusta suunniteltiin  aloitettavaksi Tampereella. Toisaalta esiin nostettiin rajattomat tulevaisuusvisiot ja toisaalta professori Ville Lukkarisen realismi; pitäisi saada toinen diaprojektori, että taidehistorian opetus onnistuisi. Silloin maalailtu yliopistoyhteistyö ei koskaan toteutunut. Ajatus oli alkujaankin epärealistinen, koska Suomessa korkeakoulukoulutus on järjestetty kaksilinjaisesti.

Taidehistorian koulutus, yliopiston suosituin sivuaine, sittemmin lopetettiin. Allekirjoittajana oli tutkivan teatterityön laitoksen, tämä taiteellisen tutkimuksen lippulaiva Pirkanmaalla, professori Hanna Suutela.

Tarja Cronbergin luovuustutkimus kuntapuolelle viime syksynä nosti yhtenä luovan talouden edellytyksenä sen, että yliopistoissa ei liikaa keskityttäisi. En tunne tahoa, joka selvityksen asioita edistäisi. En ole vakuuttunut edes Cronbergin sitoutumisesta omaan paperiinsa.

Tampereella taidehistorian opetuksen lopettaminen vaikutti suoraan alueella tehdyn taiteen tutkimukseen, tuntemiseen ja kritiikkiin. On turha visioida kuvataiteen kakkoskaupunkina olemisesta kun se toinenkin projektori on myyty. On naurettavaa puhua kuvataiteen kakkoskaupunkina olemisesta, kun Helsingissä keskustellaan aktiivisesti Guggenheimista. Pelkkä keskustelu synnyttää ajatuksia, visioita ja kerää asiantuntemusta.  Muumeilla meillä täytetään väliaikaisen taidemuseon, viljavaraston tila. Tampereella ei ole kuulkaa mitään - muuta kuin Sara Hildénin kokoelmat, Hiekan taidemuseo, Tuomiokirkko ja vähän veistoksia. Kaikki hankittu yksityisellä rahalla.

Apurahojen myöntöperusteista

Apurahojen myöntöperusteista pääsee mukavasti flowhun, sillä Taiteilija-lehti aloitti aiheesta Pauli Rautiaisen kolumnilla. Rautiainen on tutkija. Hän kuitenkin ikävästi sortuu jossitteluun siitä mitä kukakin sanoo mistäkin ja kenelle sitten jaettiinkaan.

Tilastollisessa selvitystyössä olisi voitu tarkemmin analysoida esimerkiksi saajien koulutustaustaa; mistä koulusta tuettu taiteilija on valmistunut. Tai esimerkiksi osoittaa kriittisemmin, miten apurahoilla on taipumus kasaantua.

Aiempaan verrattuna kuvataiteen asiantuntijoissa taiteilijoiden määrän osuus on kasvanut. Mutta eiköhän Taiteilijan pääkirjoituksessa varoitettu, että vertaisarvioitsijoita tarkkaillaan. Että sieltä kyllä osataan huomauttaa, jollei taiteen moniarvoisuus pääse esille. Ei tullut siis uusille vertaisasiantuntijalle ensimmäisenä onnittelukirjettä ja viisasta listaa neuvoja - vaan saatiin varoitus.

Virkamiehet ovat hyviä laskemaan tilastollista oikeudenmukaisuutta ja prosenttilukuja tiedon tueksi. Se se on ollut Rautiaisenkin hommaa. Mutta tarvitaan uusia kriteerejä, malleja ja lähestymistapoja. Ei epäilyjä tietoisesta väärinkäytöstä jakotilanteessa. Yhteistyötä ja kärsivällisyyttä.

Apurahamäärät ovat olleet kuvataiteelle prosentuaalisesti heikoimmat. Jos rahamäärä hakijoihin nähden on liian pieni, oikeudenmukaisuus ei voi toteutua. Miten raha jaetaan uuden toimikuntajaon raamissa? Tämän seuranta on Taiteilijaseuran edunvalvonnan työtä. Toinen on apurahojen poliittinen painopiste: tuetaanko institutionaalisesti tunnustettua taidetta, vertaisten hyväksymää taidetta vai uusia polkuja kulkevaa taidetta. Perusteita ei voi olla vain yhtä, vaan esimerkiksi kolmea erilaista lajia. Ja tuetaanko taidetta, joka toteutuu paikassa vai taidetta, joka lentää kirjepaketissa ympäri maailmaa? Arvotetaanko taiteenlajin kiinnostavuutta ja kenen näkökulmasta?

Kuvataiteilijan kohdeapurahoja on myönnetty perinteisesti näyttelytoimintaan. Näytteilleasettamisen  paikan voi jakaa esimerkiksi institutionaaliset; museot ja osa gallerioista, galleriat ja sitten muut. Miten näytteilleasettamista tuetaan alueellisuuden kannalta? Saako helsinkiläistaiteilija tukea näyttelyyn Kemissä?

Asia johon voi vaikuttaa yksinkertaisesti on tasapuolinen jako miehille ja naisille; puolet ja puolet. Tämä olisi jo mainio askel. Kuvataidetoimikunnassa on neljä naista ja viisi miestä, joista yksi on puheenjohtaja. Tämä tilanne ei ole tasa-arvoinen.

Voi pojat, kuin tietäisitte miten vähällä aivokapasiteetilla hallitaan

Jokin aika sitten näin Olli Rehnin haastattelun nettiotsikon: voi pojat, kuin tietäisitte miten vähällä aivokapasiteetilla hallitaan, niin hämmästyisitte. En lukenut artikkelia, enkä tiedä miten otsikko kiinnittyi haastatteluun. Mutta kuten hyvällä otsikolla on tapana, sen ajatus jäi vaivaamaan aforismin lailla.

Olin ajatellut, että TamKin kuvataiteen lopettamisesta en kirjoittaisi. En tunne oppilaitosta riittävästi. Ammatin takia olen kaiken kuvataideopetuksen puolesta. Minua on kuitenkin vaivannut, kaikesta oppilaiden positiivisesta riehakkuudesta huolimatta, että kuvataidepuoli ei ole mielestäni huolehtinut tarpeeksi yhteisöllisestä kiinnittymisestään. Tarkoittaen esimerkiksi, että jos oppilastyönä tuotetaan sovellettua taidetta hyvinvointitarkoituksiin ilmaiseksi Tampereen kaupungille, niin se vääristää kuvaa vapaasta taiteesta, mutta toisaalta ei rakenteellisesti luo sovellettua ammattia taiteilijalle tulevaisuudessa. Taiteen ja hyvinvoinnin erikoistumisopinnot olisivat paikallaan yhdessä ammattikorkeakoulun niin vahvan sosiaali- ja terveystoimen kanssa, kirjoitin blogiini 2011.

Kuvataiteen ylempää korkeakoulututkintoa ei voi suorittaa Tampereella. On naiivia puhua kuvataiteen opetuksen kakkoskaupungista, AMK-tutkinto on alempi tutkinto, ylempi korkeakoulututkinto on eri asia. Ajatus kertoo uskosta romanttiseen kotikutoisuuteeen, takana on pinttynyt ajatus Väinö Linna -aikalaisista, jotka loivat taidetta työväenopistopiirissä tehdastyöpäivän jälkeen. Olisiko se syy, miksi koulutuksellinen kaari loppuu kesken? Jos kiinnikkeitä olisi, ei koulutusohjelmaa olisi niin helppo yksittäisenä oksana katkoa.

Aamulehtihän minut sitten taas tähän inspiroi. Lehti aloitti räväkästi liittoutumalla lopettamisuhan alla olevan koulutuslinjan puolustajien kanssa ja hyökkäsi koulun rehtoria vastaan. Sitten tuli eilinen lehden pääkirjoitus. Se oli aivan eri linjalla ja laittoi pullat ja vellit sekaisin http://www.aamulehti.fi/Paakirjoitukset/1194810890078/artikkeli/kaikkea+ei+voi+aina+saada.html

Ensimmäisenä ajattelin, onko lehden sisäisessä tiedonkulussa vaikeuksia? Samalla aivokapasiteetillahan siellä suurempiakin asioita linjataan, miksi osoittaa lehden sisäiset linjaristiriidat näin pikkuisen taideopetuksen lopettamisesta käytävän keskustelun yhteydessä? Paikallislehden pääkirjoitus oli luomassa visioita aluepoliittiselta kannalta puolustamalla ajatusta mediataiteeseen keskittymisestä eli oli rehtorin kannalla.  Toisaalta sitten epäjohdonmukaisesti muistutettiin valtakunnallisesta vaarasta; taideopetuksen liiasta kapasiteetista. Tästähän lopettamisessa ei ole ollut kysymys.

Yhdessä asiassa päätoimittaja ja kulttuuriosasto olivat samalla linjalla. Pääkirjoitus sanoi julki sen, mikä kulttuuriosastolla oli vielä rivien välissä: opetusministeri Gustafsson, meidän ainoa pirkanmaalainen ministerimme, vaihtoon. Eli poliittista peliähän saa aikaiseksi ihan mistä asiasta tahansa. Siksi tästä on niin tyhmä kirjoittaa.

Tietäisin, jos olisin museolla työssä

Jokin aika sitten Kiasman johtajan Pirkko Siitarin asiayhteyskommentista, liittyen Kiasman teosostoihin tietyistä gallerioista, nousi hälinä.
http://yle.fi/uutiset/kiasma_keskittaa_ostoksensa_kolmeen_galleriaan/6491125
Siitarin kommentti kiinnostavan taiteen esittämisen keskittymisestä ammatillisesti hoidettuihin helsinkiläisgallerioihin ei saanut ymmärrystä vaan mm. taiteilijajärjestöt älähtivät.
http://www.taiteilijalehti.fi/museo-ostot-kaikista-gallerioista
Artikkelista voi lukea epäilyksen, että Kiasma ei ymmärrä taiteenkentän kokonaiskuvaa ja taiteilijan työkuvan muutosta ajassa. Toisaalta nähtiin, että tehdessään teoshankintoja suoraan taiteilijoiden työhuoneelta museo köyhdyttää välittäjäporrasta.

Kiasma toimii monen taiteilijan työpaikkana, se tuottaa taidetta ja on esimerkiksi esitystaiteen aktiivinen tallentaja Kiasma-teatterin kautta. Taiteilija-apurahatkin voisi aivan perustellusti myöntää Kiasman viitoittamasti. Koska apurahamyöntöjen pitää olla perusteltuja, hyvä peruste apurahamyönnölle on, että Kiasma on pannut teoksia esille, tuottanut ja ostanut. Heimo-hanke on yksi esimerkki Kiasma toiminnan läpileikkaavuudesta ja myös siitä, miten vaikeaa instituution toimintaa on kyseenalaistaa.
http://www.minedu.fi/OPM/Verkkouutiset/2013/02/arhinmaki_taideprojekti_heimo.html

Mutta eihän se käy, muitakin kriteereitä pitää olla. Mutta mitä muita? Apurahojen vaikuttavuutta ja toimivuutta seurataan, viimeisin tilastollinen yhteenveto lienee Tomi Mertaselta
www.taike.fi/documents/10162/76105/no_50.pdf

Liikkuvia elementtejä ovat mm.
Sukupuoli: Vaikka hakijoista naisia on enemmistö, niin myöntöjä naiset saavat aina vain vähemmän kuin puolet.
Ikä: Kun hallinnonmuutosta tehtiin, yhdessä vaiheessa ehdotettiin alueellisten apurahojen suuntaamista vain nuorille. Ajatus koettiin perustuslain vastaisena.
Alueellisuus: on vakiintunut oletus, että alueellista toimijuutta ei painoteta yhtä paljon kuin pääkaupunkiseudulla tapahtuvaa työtä.
Taiteen laji: Tekniikat ovat määrittäneet taiteilijaliittojen syntyä. Ennakkoluulot nousevat edelleen pintaan, varsinkin kun asioita halutaan yksinkertaistaa. Useimmat meistä kertovat olevansa ammatiltaan kuvataiteilijoita. Nykyisessä toimikuntajaossa mediataiteella ei ole enää omaa jaostoa. Muista kuvataiteenaloista edukseen poiketen, jaoston myöntämien apurahojen prosentiaalinen määrä oli jopa kolminkertainen verrattuna muuhun kuvataiteeseen.

On mielenkiintoista nähdä miten määrärahojen jako tullaan nyt toteuttamaan. Perinteisesti kuvataiteen summa on ollut suurin, mutta ei riittävästi suhteutettuna hakijamääriin. Esimerkiksi kirjailijoiden myöntöprosentti on ollut 100% korkeampi. Nyt pakka sekoittunee, toimikuntiin nimettyjen jäsenten taiteilijuus voi määrittää toimikunnan nimeä enemmän sitä, mihin toimikuntaan hakija ensisijaisesti haluaa hakemuksensa lähettää. Hakemukset tulevat myös varmasti surffailemaan toimikunnalta toiseen.

Tiukkarajaisuudessaan toimikunnat ovatkin erilaisia. Valokuvatoimikunta vaikuttaa puhdasoppineisemmalta ja toinen ääripää lienee sitten Monialainen toimikunta. Toimikuntien väliset myöntöperusteet eivät tule olemaan yhtenäisiä.

Esittämisen paikka määrittää taiteilijan työn arvostusta

Kun kirjailijat valittivat kohdeapurahoja koskevan tiedon ja maksatuksen viivästymistä, niin apuraha esiteltiin lehtijutuissa elämiseen käytettävänä työskentelyapurahana. Kuvataiteilijat ovat hakeneet kohdeapurahaa - ja sitä on myönnetty - materiaaleihin, julkaisuihin ja näyttelykuluihin eli taiteilijatyön esittämisen kuluihin. Museonäyttelyistä taiteilijalle kuuluu teosten esillepanosta korvaus. Tämä ei toteudu. Tiedetään, että museot ovat taloudeltaan eriarvoisia ja siten perustellustikin erilaisia maksajina. Kun ennestään tiukan budjetin museoilta haetaan säästökohteita http://www.minedu.fi/OPM/Tiedotteet/2013/04/kulttuurisaastot.html
ei ole vaikea ajatella mistä leikkauksia haetaan. Sitä haetaan nykytaiteen esittämisen kuluista.

Entä jos taiteilija-apurahoja ei jaettaisi museonäyttelyihin? Museonäyttelyn kulut maksaa museo ja yksityisnäyttelyt tehdään yrittäjäriskillä. Yksi tapa katsoa taiteen moniarvoisuutta on arvioida sen esittämisen paikkoja tasa-arvoisesti. Entä jos punnittaisiin mahdollisuutta jakaa taiteilijoille ainoastaan työskentelyapurahoja? Näyttökorvauskin on muuttunut jo työskentelyapurahaksi.

Alueellisten taidetoimikuntien puheenjohtajat ovat pääosin taiteilijoita. Pirkanmaalta tehtävään ei taiteilijaa löytynyt. Se on surullinen asia ja vaikeuttanee pirkanmaalaisen taiteen asemaa jatkossa.

Pirkanmaan liitossa on vitkuteltu puolen vuoden ajan kulttuuriselvitystyön rahoituksen kanssa. Työn seisominen on johtunut siitä, että valtiolta ei olla saatu muutamaa tonnia. Arhinmäki on ilmoittanut  säästävänsä luovan talouden hankkeista. Olisikin aika ymmärtää, että luovan talouden asiat ovat elinkeinopolitiikan asioita.

Tampereella paikallinen nykytaiteen esittäminen tapahtuu pääasiallisesti festivaalitoimintana. Festivaalitoiminta on luovaa taloutta, luova talous on elinkeinotoimintaa. Maakuntaliiton on turha peitellä vastuutaan piilottautumalla taidetoimikuntanimityksissä osoittamansa aktiivisuuden taakse.

Blogi aktivoituu kuin keväinen luonto puhkeaa kukkaan, halla vaanii

Aamulehdessä (23.4.13) oli mielikuvituskirjoitus tänään julkistettavista uusista alueellisista taidetoimikunnista. Kyseessä on mitä ilmeisemmin Maakuntaliiton Kahelinin tilaama juttu toimittaja Matti Kuuselalta. Kuka tämä Kuusela muuten oikein on miehiään kirjoittamaan taidepolitiikasta? Ehkä syyksi riittää se, että entisen toimittajan henkilökulttia voi nostattaa. Hämeen uutisisista saman sisällön sai lukea jo kuukausi sitten.

Kiinnostavaa oli, että Maakuntaliitto, tosin ei käynyt ilmi onko asia oikein siellä hallituksessa päätetty ja tehty asiasta poliittinen linjanveto, ei ole halunnut ehdottaa uusiksi jäseniksi yhtään taiteilijaa; vaan ainoastaan poliitikkoja ja byrokraatteja. On selvää, että tänään tuleva tieto nimityksistä http://www.taike.fi/fi/web/taike/etusivu
tulee poikkeamaan jutussa mainitusta listasta.

Kun Taike-uudistus oli työn alla viime syksyn, ei julkista keskustelua käyty niiltä tahoilta, missä asiantuntijapesteistä olisi haluttu poliittisia. Nyt sitten tullaan esille kun kulttuuriministeri on näyttänyt esimerkkiä asiassa tai ainakin haluttaessa on voitu valinnat lukea poliittisina. Arhinmäki on kuitenkin puheessa korostanut tekijyyden merkitystä asiantuntijuudessa.

Toukokuun Kulttuurifoorumissa http://www.pirkanmaa.fi/fi/pirkanmaan-kulttuurifoorumi-0 ja sen iltakeskustelussa mietitään miksi Pirkanmaa ei ole mikään kulttuurimaakunta. Uusia tulokkaita ei taida olla mukana.

Ks myös Pirkanmaan kulttuuriselvityksestä, joka työ muokattaneen nyt käytännönläheisemmäksi ohjelmaksi sivut 18-19  http://tampereen-taiteilijaseura.fi/uusi/wp-content/uploads/2011/04/1-2012.pdf