Tiskaan, pesen pyykkiä ja kirjoittelen sekä kerron siitä somessa miten lystään

Asiantuntijaverkoston työpanos on Taiken toiminnan järjestämiselle edullinen vaihtoehto ja siksi arvostettu. Odotankin innolla koska meille kuvataidetoimikuntaan tuodaan taidehallinnon budjetti arvioitavaksi. Sillä mitä se strateginen työ sitten on, ellei juuri budjettiin tarttumista? Taiken strateginen työ on tähän asti ollut piilossa ja käytännön järjestelyjen verhoamaa.

Tiedottamisen järjestäminen on ollut Taikessa puissa. Asiaa ei helpota, että lyhyetkin tiedotteet pitää keskusvirastossa kierrättää oikean virkamiehen kautta. Muutama merirosvo-yrittäjä on hallinnon sisällä koettanut saada järjestetyille tapahtumille some-näkyvyyttä, mutta järjestelmällistä se ei ole ollut. Lieneeköhän ollut edes sallittua. Käytännössä keskusvirastokontrolli estää toiminnan näkyväksi tekemisen.

Kulttuuribudjetin ennustuksiin on useamman vuoden ajan merkitty pelotteeksi tukimäärän romahdusmainen lasku. Ensi vuonna suorasta taiteilijatuesta tai vapaan kentän tuesta ei kuitenkaan juuri säästetä. http://valtioneuvosto.fi/ajankohtaista/tiedotteet/tiedote/fi.jsp?oid=394058

Nähtäväksi jää taideneuvoston sisäinen budjettijako 2014. Taidetoimikunniltahan ei ole tähän kysytty näkemyksiä. Alueita kuitenkin jo pelotellaan, mutta veikkaan, että turhaan. http://yle.fi/uutiset/valtion_tuki_maakuntien_taidetyolle_vahenee/6837858

Kasvavalla uteliaisuudella jään odottamaan myös laajempia linjauksia, joilla taideneuvosto alaansa puolustaa tulevaisuudessa (2015). Mikä oikein mahtaa olla taideneuvoston poliittinen ja reaalipoliittinen ymmärrys taiteesta ja taiteilijan sosiaalisesta asemasta? Entä siitä tiedottamisen kyky? Kyky viedä näkemystä eteenpäin siten, ettei taiteilijatuki tule uhkien lailla näivettymään vaan kukoistamaan? Kuva luovuudesta ja kulttuurista eriytyneinä yhteiskunnan, yhteiskunnallisen hyvinvoinnin ja taloudellisen kasvun tekijöinä kun nyt kumminkin on aika arkipäiväistynyt ja kultatarjottimella oleva juhlapuheista tuttu peruste. Taidetoimikunnille voisi jättää arms length -periaatteen painopisteen ja taideneuvosto voisi ottaa käyttöönsä ainakin osia hand in hand -toimintamallista.

Marimekkoa ja värikkäät silmälasisangat

Kun keväällä Aalto-yliopisto lanseerasi aikomuksensa pisteyttää hyvä ja huono taide, niin uutisesta aiheutui sopiva mylläkkä. Muistan tv-uutisten kuvan, jossa pienempi ja kookkaampi nainen puhuivat, muistan värikkäät silmälasisangat ja jotakin vaatetuksesta: oliko se marimekkoa ja pikkumustaa? Aalto-yliopisto on koulu, siellä on tilinpitoa, insinööritieteitä, kuvataidekasvatusta ja teollista soveltamista. On sopimuksenvaraista, että taide kuuluu sinne lainkaan. Samalla kun unohtui koko taiteen suhteellisuus, niin unohtui myös se, että haussa oli koulun sisäinen työkalu verrata projekteja ja pisteyttää rahoitusta.

Korkeakouluilla on nykyisin vaade omaan varainhankintaan. Aalto-yliopisto on tässä ylijäämäinen ja rahaa on tuotettu runsaasti enemmän kuin miltä kohtuulliselta näyttävässä budjetissa pitäisi.

Mutta onko vaarana, että mitä yhden taide-instituution sisällä, niin sitä myös toisaalla? Jos olisikin  pyrkimys saada Suomen koko taidemaailma käyttämään samaa pisteytystä kuin mitä yksi korkeakoulu mitatessaan omia sisäisiä toimintojaan käyttää. Se olisikin jo vakavampi asia. Jos esimerkiksi valtion taiteilija-apurahoja yhteismitoitettaisiin pisteytyksessä, niin?

Sitä vastaan voisi olla vain toinen yhtä vahva instituutio. Yksittäinen taiteilija ja alempiasteinen koulu on sitä vastoin pelistä pois, pois, pois.

Taide rakennetusssa ympäristössä läänintaiteilijoiden verkosto

Taiteen edistämiskeskuksen yksi ajankohtaisemmista asioista on läänintaiteilijoista päättäminen. Mahdollista on, että kireään aikatauluun vedoten päätös ja valmistelu tehdään kokonaan keskusviraston voimin, ilman lain antamaa tilaa asiantuntijakuulemiselle. Ilman alueiden kuulemista valmistelu ei tapahtune.

Kuvataiteen puolelta yksi keskeisistä taidepoliittisista teemoista on ollut taide rakennetussa ympäristössä. Julkisen tilan taiteen edistämistyötä on viety (Kataisen hallitusohjelman mukaisesti) eteenpäin monenlaisin hankkein:
Ympäristötaiteen säätiö http://www.yts.fi/yts/taide_rakennetussa_ymparistossa.html,
Taidemaalariliitto http://www.painters.fi/taiteenhankintamalli/.
Kun valtion taidemuseoiden säätiöittäminen tapahtuu, julkisten teosten huolto ja hankinnan neuvonta ovat ratkaistavia asioita. Miten koko asia pitäisi järjestää ja sitä edistää? http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2013/liitteet/OKM5.pdf?lang=en

Eteneekö julkaisussa ehdotettu Taike-malli (s.29)? Siinä läänintaiteilijat ovat osa julkisen taiteen edistämisen kenttää. Tällaisen verkoston ja mallin valinnalla Taiteen edistämiskeskus tekisi ensimmäinen näytön uuden keskusvirastohallinnon toiminnan kehittämisen mahdollisuuksista.

Taiteen keskustoimikunta on julkaissut tutkimuksen Pekka Oesch Läänintaiteilijajärjestelmä 1972 - 2011 Toiminta ja järjestelmän vaiheet. http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2012/1110/taide.html?lang=fi
Koska edellisessäkin tutkimusyksikön julkaisussa on nielemistä,  luin vain kirjan lopussa olevan Johtopäätöksiä-luvun ensimmäisen ja viimeisen kappaleen. Ensimmäinen kappale kiteytti järjestelmän alun: Alueelliseen taidehallintoon haluttiin taiteellisen koulutuksen saanutta pätevää työvoimaa erilaisiin ohjaus-, järjestely- ja ideointitehtäviin. Viimeisessä kappaleessa ehdotetaan järjestelmän kehittämistä vientituotteeksi.

Leading Questions

Luin Pauli Rautiaisen kirjoittaman, Taiteen keskustoimikunnan tutkimusyksikön julkaisun 34; Suomalainen taiteilijatuki Valtion suora ja välillinen taiteilijatuki taidetoimikuntien perustamisesta tähän päivään (2008). Kirja taustoittaa tilastoja perinpohjaisemmin kuin Tomi Mertasen Taiteilija-apurahajärjestelmän toimivuus ja koettu vaikuttavuus, Taiteen keskustoimikunnan Tutkimusyksikön työpapereita 50 (2012). Rautiaista saattoi lukea historiallisena, poleeminen tyyli tosin osin häiritsi.

Kappaleessa Miksi taide ja taiteilija tarvitsee tukea? pohditaan taiteilijatuen määrää mm. seuraavasti:
Kuinka hyvä elintaso siis julkisella tuella on markkinoilla "ei omillaan pärjäävälle" taidetyöntekijälle turvattava? Onko yhteiskunnan kirstusta rahoitettava taiteilijalle sellainen elintaso, että hän voi viedä lapsensa Teneriffalle vai onko sosiaalitoimen maksama lasten kesäleiri taiteilijan lapsille riittävä? (s.14)

Samassa kappaleessa pohditaan taiteilijatuloa erilaisissa yhteiskuntajärjestelmissä suurpiirteisesti:
Taiteella on modernissa valtiossa yhteiskunnallisesta tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän keskeinen yhteiskunnallinen ohjausvaikutus. Äärimmäinen esimerkki taiteen valjastamiseen propagandistiseen käyttöön löytyy natsi-Saksasta.
Kirjoittaja punnitsee myös markkinaliberalismia:
Täysin markkinaperusteisesti toimiessaan taide olisi enemmälti valtion ulottumattomissa. (s.15)

Omassa mallissamme on Mertasen mukaan elementtejä virkamiesvallasta ja arms length-periaatteen toteutumisesta. Tämä pätenee edelleenkin, tosin Taikessa virkamiesvalta painottui. Kirja etenee kertaamalla historian, punnitsemalla vaihtoehtoja ja luokittelemalla tukimuotoja.

Huolimattomasti kirjassa puhutaan läänintaiteilijatyöstä taiteellisena työnä. Taiteellinen työskentely ei ole ollut läänintaiteilijan työnkuvassa alkaen ohjaavien läänintaiteilijoiden kaudesta 1984 - 1997 tai käytännössä juuri myöhemminkään, alueellisten taidetoimikuntien painopistevalinnoissa. (s.40 - 41)
Tuottaja-läänintaiteilijuus on nykyisin peitonnut täysin taiteilija-läänintaiteilijuuden.

Ehkä itselleni merkitsevin havainto oli se, miten tekstissä lakaistaan taiteilijajärjestöt jäykiksi edistyksen tulpiksi. Kappaleessa Muutoskykyisyys ja/tai muutoshakuisuus niukkaa - organisaatiorakenne esteenä? Rautiainen melko yksioikoisesti latelee:
Taiteilijatuen rakenteellinen jähmeys on siis selvästi kytköksissä taidekentän keskeisten instituutoiden muutoshakuisuuteen ja muutoskykyisyyteen. Taidekentän keskeiset instituutiot ja aivan erityisesti alan järjestökenttä vaikuttavat kehttäneen saavuttamien asemiensa ympärille erityyppisiä puolustusrakenteita, jotka saattavat estää tai hidastaa esimerkiksi taiteilijan pääsyä taiteen tukijärjestelmän piiriin tai sitten hidastaa toiminnan omalakista kehittymistä. (s.86 - 87)

Rautiainen osaa myös suhteellistaa. Kappaleessa Valtion taiteilija-apurahat:
Valtion taiteilija-apurahat ovat merkittävin yksittäisten taiteilijoiden työskentelyn tukemiseen kohdistettu valtion taidepoliittisen tuen muoto; mitattiin merkittävyyttä sitten statusarvona, suhteellisena osuutena kaikesta taiteilijatuesta tai saajien taiteellisen työn näkökulmasta. Valtion taiteilija-apurahaa vuosittain saavien taiteilijoiden määrä (n. 550 henkilöä) vastaa noin 3% Suomen taiteilijakunnasta. (s.41)

Seuraavaksi luen Rautiaisen väitöskirjan.
http://www.uta.fi/ajankohtaista/vaitokset/tiedote.html?id=75369
Mutta koska?

Ei Tomi Mertanenkaan mihinkään neutraaliin arvioon pääse, hänkin vertailee apurahansaamista helppouden kategoriassa (s.59). Helppous on määre, joka on vain kirjoittajan päässä.

Muistutuksena siitä, miten aina voi selvittää toisin:
https://www.youtube.com/watch?v=G0ZZJXw4MTA

Esteellisyys

Asiantuntijapäätöksenteossa noudatetaan hallintolain mukaisia esteellisyyssäännöksiä. Esteellinen olet koko päätöksenteon työstä jos mm. puolisosi lähisukulainen (vanhemmat, sisaret ja näiden lapset) tai yrityskumppanisi (osuuskunnan jäsen) on hakijana. Taidetoimikuntien jäsenmäärä voi vaihdella, nykyisissä toimikunnissa jäseniä on viidestä kymmeneen.

Voiko syntyä sellaisia tilanteita, joissa toimikunnissa tarvittaisiin varajäseniä? Näin varmistettaisiin  työmäärän säilyminen kohtuullisena, jos yksi tai useampi toimikunnan jäsen on kokonaan esteellinen. Tilastoja, millaisia hakijamäärät ovat tänä vuonna, ei ole julkistettu. Perinteisesti kuvataidetoimikunnalle osoitettuja hakemuksia on ollut vuosittain hieman yli tai ali 700 kappaletta. On selvää, että kuvataidetoimikunnan työtaakka on valmiiksi määrältään selkeästi suurempi verrattuna toimikuntiin, joille osoitettuja hakemuksia on alle sata tai muutama sata.

Koska toimikunnan jäsenet on valittu asiantuntijuudensa perusteella, voiko jääviyden takia syntyä toimikunnan sisälle tilanne, missä kaikkia hakemuksia ei voida käsitellä tasa-arvoisesti?

Toimikuntien työ on uuden taidehallinnon myötä karsittu keskittymään annettuihin tehtäviin eli apurahajakoon. Strategisten sisältöjen rajaaminen sieltä pois toisaalta lisää hakemusten lukuaikaa, toisaalta vähentää mahdollisuuksia jäsentää työtaakkaa.

Punk (byrokratia) rules

Yksi merkillisimmistä minulle suunnatuista kommenteista tuli maisteriopintojen filosofian opettajalta: kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, tuhmat tytöt minne vaan. Olin silloin lähes 40-vuotias. Lauselma, joka kuulostaa hauskalta kokemattomalle mielelle, ei aikuisesta tunnu kovin merkitykselliseltä. Pidin vuoropuhelun saamaa käännettä loukkaavana.

Ensimmäinen kuvataidetoimikunnan kokous on ohi. Uudessa virastomallissa asiantuntijan työ on ulkoistettua neuvontaa, vastaat vain siihen, mitä kysytään. Nyt filosofin opetuksen keskeisin anti tuntuukin kiinnostavalta vaihtoehdolta. Hiljaisuus ja kiltteys ovat moraalittomia nykyisessä taiteen edistämisen hallinnollisessa muutoksessa.

Minusta kuvataidetoimikunnan keskeinen työ olisi tehdä omasta alastaan taiteen edistämisen politiikka ja sen eri vaihtoehdot julkiseksi, kysyisi sitä joku tai ei. Paljon mainostettu uusi avoimuus ei saa olla pelkkää apurahoihin liittyvää syyllistämistä luterilaiseen tapaan. Vertaisarvioija on aina jonkun sukulainen, ystävä tai vihollinen; kantaa aina huonoa omaatuntoa jääviydestä.

Loppukevennyksenä lisään, että olen katsonut brittiläisen Kyllä herra ministeri -sarjan jaksoja dvdltä. Siinä poliittinen kulttuuri kohtaa vakiintuneen byrokratian. Komediasarjassa poliitiikan tuottamat ideat joutuvat hallintokoneiston kriittiseen arviointiin ja jäävät toteutumatta. Sarjan sanailuun voi tutustua esimerkiksi

http://www.youtube.com/watch?v=epWZ5KW1aLM
http://www.youtube.com/watch?v=85fx0LrSMsE

Keskustan koulutuspolitiikan juna meni jo

Pirkanmaan kulttuurifoorumin paneelissa oli ainoana aktiivisena poliitikkona mukana kansanedustaja Mikko Alatalo. Vasemmistoliiton Sirnö on virkamies ja Vihreiden Olli-Poika Parviainen on apulaiskaupunginjohtaja. Alatalo myös kuului selvään paneelikeskustelijoiden vähemmistöön siinä, että hän oli ammattikorkeakoulun kuvataideopetuksen lakkauttamisen puolesta.

Asia on vaivannut. Onhan Keskusta alueellisuuden puolesta jyrännyt. Puolueen sivulla http://www.keskusta.fi/Suomeksi/Politiikka/Keskustan_politiikka_A-o.iw3#k
se kuitenkin ihan selvästi sanotaan: Myös korkeakoulujen työnjakoa kehittämällä toimintaa voidaan tehostaa. Ja kymppioppilas Alatalo ja rehtori Lahtinen nyökyttelivätkin yhdensuuntaisesti: Meillä keskitytään musiikkiin. 

Nykyisessä hallitusohjelmassakin korostetaan profiloitumista. Sanakäänteet ovat kuitenkin lieventäviä; pitkällä aikavälillä, alueellinen tasa-arvoisuus. Hallitusohjelman tavoitteet ovat taideopetuksen puolesta toteutuneet. Enempää ei voi keskittää, nyt on Aalto ja Taideyliopisto. Vaihtoehdoton keskittäminen tappaa. Se on Neuvostoliittoa. Ja siitä yhteiskuntajärjestelmästä sentään ovat kaikki puolueet samaa mieltä. Puolueet kaipaavatkin uusia taideopetuksen strategioita, ettei niille sentään käy lapsuksia keskeisissä tavoitteissaan.