Kuvataiteilijoiden edunvalvonnan jatkuva valveillaolo

Muutaman viikon päästä Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja vaihtuu. Seuran kotisivuilta voi päätellä, että seurassa ei ole meneillään suuria edunvalvonnan projekteja. Ajankohta vaihtoon onkin sopiva, sillä 2014 alkavat myös vaalivalmistelut uudelle eduskuntakaudelle 2015. Opetus- ja kulttuuriministeriön sivulta löytyy lista nykyisen kauden tavoitteista taiteen ja kulttuurin alalle. Tavalla tai toisella lista on jo käyty läpi.
http://www.minedu.fi/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiikka/kulttuuri_hallitusohjelmassa/?lang=fi

Tekijänoikeudet ovat työn alla. Taiteilijakunnan eläkeasiat ovat olleet farssi muutaman vuoden takaisesta tilanteesta alkaen, jossa apurahansaajien eläkelaki tuli voimaan lähes samanaikaisesti takuueläkkeen kanssa. Käytännössä kukaan ei saa yhtäjaksoisesti niin pitkään apurahaa, että summa nousisi takuueläkkeen määrään. Nyt puhutaan MyeL eläkkeeseen siirtymisestä kattavammin.
http://www.artists.fi/tietoa_toiminnasta/ajankohtaista/vapaat_taiteilijat_haluavat_myel-elakkeen.1326.news
http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=6511574&name=DLFE-27620.pdf

Taideneuvoston puuhakkuudesta kertova veto oli muutama viikko sitten ehdotus taiteilija-apurahojen määrällisestä kasvattamisesta ja apurahakohtaisesta nostamisesta. Ehdotuksen lisäksi muuta tietoa niiden jakautumisesta tiedote ei pitänyt sisällään.
http://www.taike.fi/fi/web/taike/uutinen/-/news/344065?p_p_auth=kaIhf607

Voitaisiin myös puhua sosiaalituen jakamisesta kulttuuriministeriön kautta, edes tiedotteessa mainittu tasokorotus kun ei vastaa parhaassa työiässä olevan ihmisen keskipalkkaa. Yksi taiteilijoita viehättäneitä asioita onkin puhe kansalaispalkasta, myös kansalaispalkkakokeilua taiteilijoiden ryhmän kautta on ehdotettu. Se on ollut myös Vihreiltä taiteilijoita kosiskeleva ehdotus - unohdettu ja nostettu tarpeen mukaan.
http://perustulo.org/2013/04/taiteilijat-lahtivat-perustuloaloitteen-taakse/

Yksi sananparsi-inhokkejani onkin varmasti: mihin tässä, valmiissa maailmassa.

Mistä voi saada tietoa?

Sähköpostiin voi tilata Kulttuuriministeriön ja Taike-postin tiedotteet. Pari viikkoa sitten tiedotteita tuli sumassa kaksi kappaletta. Toinen julisti Taideneuvoston jaettavaksi päättämää erityisavustusta nuorisotakuuta tukeviin erityishankkeisiin. Hankerahaa oli jaossa 30.000 e. Taideneuvoston puheenjohtaja Tiina Rosenberg ilmaisi innostustaan: 
”Taiteilijat, taiteilijaryhmät ja -yhteisöt voivat sitten myöhemmin jatkokehittää tuettuja malleja omissa hankkeissaan ja saada niille mahdollisesti jopa EU-rahoitusta”
Taideneuvosto on ylin taiteen asiantuntijaelin, joka parhaimmillaan toimii taiteen yhteiskunnallisen näkyvyyden ja esimerkiksi sen rahoituksen puolesta. Mutta kolmenkymmen tuhannen euron erityisavustuksen julistaminen erikseen jaettavana lisää ainoastaan byrokraattista taakkaa ja lisäksi aliarvioi pahasti hakijoiden työpanoksen suhteessa jaettavaan rahaan. Summa on sen kokoinen, että se olisi ollut parempi antaa läänintaiteilijoiden projektirahoitukseksi. Jos Taideneuvosto ei kykene terävämpään linjaukseen taiteen merkityksen puolesta ja suoraan poliittiseen vaikuttamiseen, vaan luottaa kulttuuriministerin suojaan, niin se ei toteuta sille asetettuja odotuksia. Rosenberg on katu-uskottava ja linjapuheessaan meille asiantuntijajäsenille Valkoisessa salissa syyskuussa hyvin innostava ja vaikuttava. Mutta jollei parempia ulostuloja tule, tulee kokoomuslaista sivistysvaliokunnan kansanedustajaa, valtapuolueen poliitikkoa, neuvoston puheenjohtajaksi ikävä. 
Vasemmistoliiton kansanedustaja Eila Tiainen emännöi Arkadia-seuraa, siellä voi Rosenbergin linjausta kuulla seuraavaksi. Kiinnostavaa on lähinnä se, keitä kansanedustajia tapaamisessa on kuulolla. Marraskuussa Rosenbergia kuulee myös Kulttuuritutkimuksen päivillä Lapissa. Taideyliopiston rehtoria ja taidenevoston puheenjohtajaa samassa henkilössä ei kyseenalaisteta vaan hänet on jo lähtökohtaisesti nostettu jalustalle. Miten valta voikaan näin keskittyä? 
Toinen tiedote koski läänintaiteilijoita. Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnön viimeinen lause vihloi, siinä todettiin: Oma taiteellinen työ pitää kuitenkin jättää sivuun läänintaiteilijakauden ajaksi. Oikeus oman taiteellisen ammattitaidon ylläpitämiseen virkamieskauden aikana on asia, jota olisi läänintaiteilija-ammattinimikkeen sijasta kuulunut puolustaa. Käytännössä virkamies ei ole taiteilija, jollei edes marginaalinen osa työstä ole ammatitaidon ylläpitämistä. Nyt siis ainoa palkallinen taiteilijan ammatti on siirretty täytettäväksi muilla osaajilla.

Köyhänä olemisen torjuminen niin, että siitä tulisi tuotantoa. (Pekka Kainulainen)

Kun Taike-hallinnonmuutosta luotiin ja sitä kommentoitiin, yksi esiin nostetuista kysymyksistä oli asiantuntija-toimikunnan kauden pituus. Taiteilijajärjestöissä haluttiin lyhentää silloista kolmen vuoden kautta kahteen vuoteen. Perusteluna oli, koska toimikunnissa yleensä (ja enintään) ollaan oltu kaksi peräkkäistä kautta, niin kuuden vuoden jakso on yhdelle taiteilijalle liian pitkä aika sitoutua. Taideneuvoston kauden pituudeksi esitettiin neljää vuotta. Tässä nähtiin yhteys eduskunnan toimintakauden pituuteen ja koska poliittisen yhteensovittamisen mahdollisuutta haluttiin välttää, lyhennettiin kausi kolmeksi vuodeksi.

Ensimmäiset taidetoimikunnat istuvat nyt ensimmäistä kauttaan, ensimmäistä vuottaan. Lyhyeen toimikauteen vedoten on helppo sanoa, ettei millään ehditä. Silloin ei synny ohjelmaa, joka siirtyisi tuleville toimikunnille, vaan valta siirtyy virkamiehille ja strateginen seurannan vastuu taiteilijajärjestöille. Virkamiesvalta on hiljaista ja taiteilijajärjestöjen seuranta toimii viiveellä. Mitä tarkemmaksi ja ohjelmallisemmaksi tehtäväkenttää voidaan kirjoittaa, sitä paremmin toiminnan avoimuus tulee esille ja siihen voidaan liittää uusia kysymyksiä.

Eri toimikunnilla on ollut erilaiset mahdollisuudet toimia. Tämä on tarkoittanut taiteenlajien erilaisia resursseja esimerkiksi alueellisten verkostojen luomiseen. Yhdessä Taiken kehittämisvaiheessa sivuttiin mahdollisuutta keskittää taidelajin asiantuntijuutta päätöksenteossa, esimerkiksi alueilta. Perusteluna oli  säästäminen kuluissa. Asia jäi pois alueiden vastustuksen takia. Itse nostaisin perusteeksi hakijan oikeusturvan; eri taiteenlajien tuntemus ei alueilla ole kattavaa, vaikka hyvää tahtoa ja uskoa olisi. Verkostoituminen mahdollistaisi konsultoinnin ja poikki-alueellisen luottamuksen synnyttyä kenties hallinnon tehostamisen myöhemmin.

Ja etteivät linkit unohtuisi niin:
http://www.youtube.com/watch?v=iV2ViNJFZC8
http://www.youtube.com/watch?v=pYZXd1S7sKI

Tiskaan, pesen pyykkiä ja kirjoittelen sekä kerron siitä somessa miten lystään

Asiantuntijaverkoston työpanos on Taiken toiminnan järjestämiselle edullinen vaihtoehto ja siksi arvostettu. Odotankin innolla koska meille kuvataidetoimikuntaan tuodaan taidehallinnon budjetti arvioitavaksi. Sillä mitä se strateginen työ sitten on, ellei juuri budjettiin tarttumista? Taiken strateginen työ on tähän asti ollut piilossa ja käytännön järjestelyjen verhoamaa.

Tiedottamisen järjestäminen on ollut Taikessa puissa. Asiaa ei helpota, että lyhyetkin tiedotteet pitää keskusvirastossa kierrättää oikean virkamiehen kautta. Muutama merirosvo-yrittäjä on hallinnon sisällä koettanut saada järjestetyille tapahtumille some-näkyvyyttä, mutta järjestelmällistä se ei ole ollut. Lieneeköhän ollut edes sallittua. Käytännössä keskusvirastokontrolli estää toiminnan näkyväksi tekemisen.

Kulttuuribudjetin ennustuksiin on useamman vuoden ajan merkitty pelotteeksi tukimäärän romahdusmainen lasku. Ensi vuonna suorasta taiteilijatuesta tai vapaan kentän tuesta ei kuitenkaan juuri säästetä. http://valtioneuvosto.fi/ajankohtaista/tiedotteet/tiedote/fi.jsp?oid=394058

Nähtäväksi jää taideneuvoston sisäinen budjettijako 2014. Taidetoimikunniltahan ei ole tähän kysytty näkemyksiä. Alueita kuitenkin jo pelotellaan, mutta veikkaan, että turhaan. http://yle.fi/uutiset/valtion_tuki_maakuntien_taidetyolle_vahenee/6837858

Kasvavalla uteliaisuudella jään odottamaan myös laajempia linjauksia, joilla taideneuvosto alaansa puolustaa tulevaisuudessa (2015). Mikä oikein mahtaa olla taideneuvoston poliittinen ja reaalipoliittinen ymmärrys taiteesta ja taiteilijan sosiaalisesta asemasta? Entä siitä tiedottamisen kyky? Kyky viedä näkemystä eteenpäin siten, ettei taiteilijatuki tule uhkien lailla näivettymään vaan kukoistamaan? Kuva luovuudesta ja kulttuurista eriytyneinä yhteiskunnan, yhteiskunnallisen hyvinvoinnin ja taloudellisen kasvun tekijöinä kun nyt kumminkin on aika arkipäiväistynyt ja kultatarjottimella oleva juhlapuheista tuttu peruste. Taidetoimikunnille voisi jättää arms length -periaatteen painopisteen ja taideneuvosto voisi ottaa käyttöönsä ainakin osia hand in hand -toimintamallista.

Marimekkoa ja värikkäät silmälasisangat

Kun keväällä Aalto-yliopisto lanseerasi aikomuksensa pisteyttää hyvä ja huono taide, niin uutisesta aiheutui sopiva mylläkkä. Muistan tv-uutisten kuvan, jossa pienempi ja kookkaampi nainen puhuivat, muistan värikkäät silmälasisangat ja jotakin vaatetuksesta: oliko se marimekkoa ja pikkumustaa? Aalto-yliopisto on koulu, siellä on tilinpitoa, insinööritieteitä, kuvataidekasvatusta ja teollista soveltamista. On sopimuksenvaraista, että taide kuuluu sinne lainkaan. Samalla kun unohtui koko taiteen suhteellisuus, niin unohtui myös se, että haussa oli koulun sisäinen työkalu verrata projekteja ja pisteyttää rahoitusta.

Korkeakouluilla on nykyisin vaade omaan varainhankintaan. Aalto-yliopisto on tässä ylijäämäinen ja rahaa on tuotettu runsaasti enemmän kuin miltä kohtuulliselta näyttävässä budjetissa pitäisi.

Mutta onko vaarana, että mitä yhden taide-instituution sisällä, niin sitä myös toisaalla? Jos olisikin  pyrkimys saada Suomen koko taidemaailma käyttämään samaa pisteytystä kuin mitä yksi korkeakoulu mitatessaan omia sisäisiä toimintojaan käyttää. Se olisikin jo vakavampi asia. Jos esimerkiksi valtion taiteilija-apurahoja yhteismitoitettaisiin pisteytyksessä, niin?

Sitä vastaan voisi olla vain toinen yhtä vahva instituutio. Yksittäinen taiteilija ja alempiasteinen koulu on sitä vastoin pelistä pois, pois, pois.

Taide rakennetusssa ympäristössä läänintaiteilijoiden verkosto

Taiteen edistämiskeskuksen yksi ajankohtaisemmista asioista on läänintaiteilijoista päättäminen. Mahdollista on, että kireään aikatauluun vedoten päätös ja valmistelu tehdään kokonaan keskusviraston voimin, ilman lain antamaa tilaa asiantuntijakuulemiselle. Ilman alueiden kuulemista valmistelu ei tapahtune.

Kuvataiteen puolelta yksi keskeisistä taidepoliittisista teemoista on ollut taide rakennetussa ympäristössä. Julkisen tilan taiteen edistämistyötä on viety (Kataisen hallitusohjelman mukaisesti) eteenpäin monenlaisin hankkein:
Ympäristötaiteen säätiö http://www.yts.fi/yts/taide_rakennetussa_ymparistossa.html,
Taidemaalariliitto http://www.painters.fi/taiteenhankintamalli/.
Kun valtion taidemuseoiden säätiöittäminen tapahtuu, julkisten teosten huolto ja hankinnan neuvonta ovat ratkaistavia asioita. Miten koko asia pitäisi järjestää ja sitä edistää? http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2013/liitteet/OKM5.pdf?lang=en

Eteneekö julkaisussa ehdotettu Taike-malli (s.29)? Siinä läänintaiteilijat ovat osa julkisen taiteen edistämisen kenttää. Tällaisen verkoston ja mallin valinnalla Taiteen edistämiskeskus tekisi ensimmäinen näytön uuden keskusvirastohallinnon toiminnan kehittämisen mahdollisuuksista.

Taiteen keskustoimikunta on julkaissut tutkimuksen Pekka Oesch Läänintaiteilijajärjestelmä 1972 - 2011 Toiminta ja järjestelmän vaiheet. http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2012/1110/taide.html?lang=fi
Koska edellisessäkin tutkimusyksikön julkaisussa on nielemistä,  luin vain kirjan lopussa olevan Johtopäätöksiä-luvun ensimmäisen ja viimeisen kappaleen. Ensimmäinen kappale kiteytti järjestelmän alun: Alueelliseen taidehallintoon haluttiin taiteellisen koulutuksen saanutta pätevää työvoimaa erilaisiin ohjaus-, järjestely- ja ideointitehtäviin. Viimeisessä kappaleessa ehdotetaan järjestelmän kehittämistä vientituotteeksi.

Leading Questions

Luin Pauli Rautiaisen kirjoittaman, Taiteen keskustoimikunnan tutkimusyksikön julkaisun 34; Suomalainen taiteilijatuki Valtion suora ja välillinen taiteilijatuki taidetoimikuntien perustamisesta tähän päivään (2008). Kirja taustoittaa tilastoja perinpohjaisemmin kuin Tomi Mertasen Taiteilija-apurahajärjestelmän toimivuus ja koettu vaikuttavuus, Taiteen keskustoimikunnan Tutkimusyksikön työpapereita 50 (2012). Rautiaista saattoi lukea historiallisena, poleeminen tyyli tosin osin häiritsi.

Kappaleessa Miksi taide ja taiteilija tarvitsee tukea? pohditaan taiteilijatuen määrää mm. seuraavasti:
Kuinka hyvä elintaso siis julkisella tuella on markkinoilla "ei omillaan pärjäävälle" taidetyöntekijälle turvattava? Onko yhteiskunnan kirstusta rahoitettava taiteilijalle sellainen elintaso, että hän voi viedä lapsensa Teneriffalle vai onko sosiaalitoimen maksama lasten kesäleiri taiteilijan lapsille riittävä? (s.14)

Samassa kappaleessa pohditaan taiteilijatuloa erilaisissa yhteiskuntajärjestelmissä suurpiirteisesti:
Taiteella on modernissa valtiossa yhteiskunnallisesta tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän keskeinen yhteiskunnallinen ohjausvaikutus. Äärimmäinen esimerkki taiteen valjastamiseen propagandistiseen käyttöön löytyy natsi-Saksasta.
Kirjoittaja punnitsee myös markkinaliberalismia:
Täysin markkinaperusteisesti toimiessaan taide olisi enemmälti valtion ulottumattomissa. (s.15)

Omassa mallissamme on Mertasen mukaan elementtejä virkamiesvallasta ja arms length-periaatteen toteutumisesta. Tämä pätenee edelleenkin, tosin Taikessa virkamiesvalta painottui. Kirja etenee kertaamalla historian, punnitsemalla vaihtoehtoja ja luokittelemalla tukimuotoja.

Huolimattomasti kirjassa puhutaan läänintaiteilijatyöstä taiteellisena työnä. Taiteellinen työskentely ei ole ollut läänintaiteilijan työnkuvassa alkaen ohjaavien läänintaiteilijoiden kaudesta 1984 - 1997 tai käytännössä juuri myöhemminkään, alueellisten taidetoimikuntien painopistevalinnoissa. (s.40 - 41)
Tuottaja-läänintaiteilijuus on nykyisin peitonnut täysin taiteilija-läänintaiteilijuuden.

Ehkä itselleni merkitsevin havainto oli se, miten tekstissä lakaistaan taiteilijajärjestöt jäykiksi edistyksen tulpiksi. Kappaleessa Muutoskykyisyys ja/tai muutoshakuisuus niukkaa - organisaatiorakenne esteenä? Rautiainen melko yksioikoisesti latelee:
Taiteilijatuen rakenteellinen jähmeys on siis selvästi kytköksissä taidekentän keskeisten instituutoiden muutoshakuisuuteen ja muutoskykyisyyteen. Taidekentän keskeiset instituutiot ja aivan erityisesti alan järjestökenttä vaikuttavat kehttäneen saavuttamien asemiensa ympärille erityyppisiä puolustusrakenteita, jotka saattavat estää tai hidastaa esimerkiksi taiteilijan pääsyä taiteen tukijärjestelmän piiriin tai sitten hidastaa toiminnan omalakista kehittymistä. (s.86 - 87)

Rautiainen osaa myös suhteellistaa. Kappaleessa Valtion taiteilija-apurahat:
Valtion taiteilija-apurahat ovat merkittävin yksittäisten taiteilijoiden työskentelyn tukemiseen kohdistettu valtion taidepoliittisen tuen muoto; mitattiin merkittävyyttä sitten statusarvona, suhteellisena osuutena kaikesta taiteilijatuesta tai saajien taiteellisen työn näkökulmasta. Valtion taiteilija-apurahaa vuosittain saavien taiteilijoiden määrä (n. 550 henkilöä) vastaa noin 3% Suomen taiteilijakunnasta. (s.41)

Seuraavaksi luen Rautiaisen väitöskirjan.
http://www.uta.fi/ajankohtaista/vaitokset/tiedote.html?id=75369
Mutta koska?

Ei Tomi Mertanenkaan mihinkään neutraaliin arvioon pääse, hänkin vertailee apurahansaamista helppouden kategoriassa (s.59). Helppous on määre, joka on vain kirjoittajan päässä.

Muistutuksena siitä, miten aina voi selvittää toisin:
https://www.youtube.com/watch?v=G0ZZJXw4MTA

Esteellisyys

Asiantuntijapäätöksenteossa noudatetaan hallintolain mukaisia esteellisyyssäännöksiä. Esteellinen olet koko päätöksenteon työstä jos mm. puolisosi lähisukulainen (vanhemmat, sisaret ja näiden lapset) tai yrityskumppanisi (osuuskunnan jäsen) on hakijana. Taidetoimikuntien jäsenmäärä voi vaihdella, nykyisissä toimikunnissa jäseniä on viidestä kymmeneen.

Voiko syntyä sellaisia tilanteita, joissa toimikunnissa tarvittaisiin varajäseniä? Näin varmistettaisiin  työmäärän säilyminen kohtuullisena, jos yksi tai useampi toimikunnan jäsen on kokonaan esteellinen. Tilastoja, millaisia hakijamäärät ovat tänä vuonna, ei ole julkistettu. Perinteisesti kuvataidetoimikunnalle osoitettuja hakemuksia on ollut vuosittain hieman yli tai ali 700 kappaletta. On selvää, että kuvataidetoimikunnan työtaakka on valmiiksi määrältään selkeästi suurempi verrattuna toimikuntiin, joille osoitettuja hakemuksia on alle sata tai muutama sata.

Koska toimikunnan jäsenet on valittu asiantuntijuudensa perusteella, voiko jääviyden takia syntyä toimikunnan sisälle tilanne, missä kaikkia hakemuksia ei voida käsitellä tasa-arvoisesti?

Toimikuntien työ on uuden taidehallinnon myötä karsittu keskittymään annettuihin tehtäviin eli apurahajakoon. Strategisten sisältöjen rajaaminen sieltä pois toisaalta lisää hakemusten lukuaikaa, toisaalta vähentää mahdollisuuksia jäsentää työtaakkaa.

Punk (byrokratia) rules

Yksi merkillisimmistä minulle suunnatuista kommenteista tuli maisteriopintojen filosofian opettajalta: kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, tuhmat tytöt minne vaan. Olin silloin lähes 40-vuotias. Lauselma, joka kuulostaa hauskalta kokemattomalle mielelle, ei aikuisesta tunnu kovin merkitykselliseltä. Pidin vuoropuhelun saamaa käännettä loukkaavana.

Ensimmäinen kuvataidetoimikunnan kokous on ohi. Uudessa virastomallissa asiantuntijan työ on ulkoistettua neuvontaa, vastaat vain siihen, mitä kysytään. Nyt filosofin opetuksen keskeisin anti tuntuukin kiinnostavalta vaihtoehdolta. Hiljaisuus ja kiltteys ovat moraalittomia nykyisessä taiteen edistämisen hallinnollisessa muutoksessa.

Minusta kuvataidetoimikunnan keskeinen työ olisi tehdä omasta alastaan taiteen edistämisen politiikka ja sen eri vaihtoehdot julkiseksi, kysyisi sitä joku tai ei. Paljon mainostettu uusi avoimuus ei saa olla pelkkää apurahoihin liittyvää syyllistämistä luterilaiseen tapaan. Vertaisarvioija on aina jonkun sukulainen, ystävä tai vihollinen; kantaa aina huonoa omaatuntoa jääviydestä.

Loppukevennyksenä lisään, että olen katsonut brittiläisen Kyllä herra ministeri -sarjan jaksoja dvdltä. Siinä poliittinen kulttuuri kohtaa vakiintuneen byrokratian. Komediasarjassa poliitiikan tuottamat ideat joutuvat hallintokoneiston kriittiseen arviointiin ja jäävät toteutumatta. Sarjan sanailuun voi tutustua esimerkiksi

http://www.youtube.com/watch?v=epWZ5KW1aLM
http://www.youtube.com/watch?v=85fx0LrSMsE

Keskustan koulutuspolitiikan juna meni jo

Pirkanmaan kulttuurifoorumin paneelissa oli ainoana aktiivisena poliitikkona mukana kansanedustaja Mikko Alatalo. Vasemmistoliiton Sirnö on virkamies ja Vihreiden Olli-Poika Parviainen on apulaiskaupunginjohtaja. Alatalo myös kuului selvään paneelikeskustelijoiden vähemmistöön siinä, että hän oli ammattikorkeakoulun kuvataideopetuksen lakkauttamisen puolesta.

Asia on vaivannut. Onhan Keskusta alueellisuuden puolesta jyrännyt. Puolueen sivulla http://www.keskusta.fi/Suomeksi/Politiikka/Keskustan_politiikka_A-o.iw3#k
se kuitenkin ihan selvästi sanotaan: Myös korkeakoulujen työnjakoa kehittämällä toimintaa voidaan tehostaa. Ja kymppioppilas Alatalo ja rehtori Lahtinen nyökyttelivätkin yhdensuuntaisesti: Meillä keskitytään musiikkiin. 

Nykyisessä hallitusohjelmassakin korostetaan profiloitumista. Sanakäänteet ovat kuitenkin lieventäviä; pitkällä aikavälillä, alueellinen tasa-arvoisuus. Hallitusohjelman tavoitteet ovat taideopetuksen puolesta toteutuneet. Enempää ei voi keskittää, nyt on Aalto ja Taideyliopisto. Vaihtoehdoton keskittäminen tappaa. Se on Neuvostoliittoa. Ja siitä yhteiskuntajärjestelmästä sentään ovat kaikki puolueet samaa mieltä. Puolueet kaipaavatkin uusia taideopetuksen strategioita, ettei niille sentään käy lapsuksia keskeisissä tavoitteissaan.   

Naurettavaa

Kuvataideopetuksen lakkauttamisuhat kulkevat rinnan talousnäkymien kanssa. Yhteiskunta kääntyy sisäänpäin ja muuttuu konservativiiseksi. Myös taiteilijat ovat olleet kuvataideopetuksen supistamisen puolesta. Naurettavaa.

Aloituspaikkojen vähentäminen johtaa vain itseoppineiden taiteilijoiden määrän kasvuun. Taiteilijan tutkinnosta kouluttautuminen soveltaviin ammatteihin ei enää ole mahdollista.

Lakkauttamisen perusteita on yksi; taiteilijoiden heikko tulotaso. Nuorista etsitään kasvuyrittäjiä. Taiteilijan ammattiin suunnatessaan nuoren epäillään olevan ymmärrystä vailla oleva holhokki. Alan ammatillisesta korkeakouluopetuksesta väitetään, että siellä ei pohdita tulevaisuutta.

Vapaan taiteilijan ammatti on poliittinen valinta. Taiteilijuudesta aktiivisen yhteiskunnallisen toiminnan muotona ollaan tässä eniten huolissaan. Vuosittain valmistuvia taiteenammattilaisia on parisensataa, määrässä väitetään nyt olevan parikymmentä hukkaanheitettyä nuorta tulevaisuutta. Naurettavaa.
http://www.eva.fi/en/blog/2012/02/01/eva-analyysi-hukassa-keitä-ovat-syrjäytyneet-nuoret/

Tampere, tuo kuvataiteen kakkoskaupunki

Muistan osallistuneeni tilaisuuteen Tampereen yliopistolla, kun kuvataidekoulutusta suunniteltiin  aloitettavaksi Tampereella. Toisaalta esiin nostettiin rajattomat tulevaisuusvisiot ja toisaalta professori Ville Lukkarisen realismi; pitäisi saada toinen diaprojektori, että taidehistorian opetus onnistuisi. Silloin maalailtu yliopistoyhteistyö ei koskaan toteutunut. Ajatus oli alkujaankin epärealistinen, koska Suomessa korkeakoulukoulutus on järjestetty kaksilinjaisesti.

Taidehistorian koulutus, yliopiston suosituin sivuaine, sittemmin lopetettiin. Allekirjoittajana oli tutkivan teatterityön laitoksen, tämä taiteellisen tutkimuksen lippulaiva Pirkanmaalla, professori Hanna Suutela.

Tarja Cronbergin luovuustutkimus kuntapuolelle viime syksynä nosti yhtenä luovan talouden edellytyksenä sen, että yliopistoissa ei liikaa keskityttäisi. En tunne tahoa, joka selvityksen asioita edistäisi. En ole vakuuttunut edes Cronbergin sitoutumisesta omaan paperiinsa.

Tampereella taidehistorian opetuksen lopettaminen vaikutti suoraan alueella tehdyn taiteen tutkimukseen, tuntemiseen ja kritiikkiin. On turha visioida kuvataiteen kakkoskaupunkina olemisesta kun se toinenkin projektori on myyty. On naurettavaa puhua kuvataiteen kakkoskaupunkina olemisesta, kun Helsingissä keskustellaan aktiivisesti Guggenheimista. Pelkkä keskustelu synnyttää ajatuksia, visioita ja kerää asiantuntemusta.  Muumeilla meillä täytetään väliaikaisen taidemuseon, viljavaraston tila. Tampereella ei ole kuulkaa mitään - muuta kuin Sara Hildénin kokoelmat, Hiekan taidemuseo, Tuomiokirkko ja vähän veistoksia. Kaikki hankittu yksityisellä rahalla.

Apurahojen myöntöperusteista

Apurahojen myöntöperusteista pääsee mukavasti flowhun, sillä Taiteilija-lehti aloitti aiheesta Pauli Rautiaisen kolumnilla. Rautiainen on tutkija. Hän kuitenkin ikävästi sortuu jossitteluun siitä mitä kukakin sanoo mistäkin ja kenelle sitten jaettiinkaan.

Tilastollisessa selvitystyössä olisi voitu tarkemmin analysoida esimerkiksi saajien koulutustaustaa; mistä koulusta tuettu taiteilija on valmistunut. Tai esimerkiksi osoittaa kriittisemmin, miten apurahoilla on taipumus kasaantua.

Aiempaan verrattuna kuvataiteen asiantuntijoissa taiteilijoiden määrän osuus on kasvanut. Mutta eiköhän Taiteilijan pääkirjoituksessa varoitettu, että vertaisarvioitsijoita tarkkaillaan. Että sieltä kyllä osataan huomauttaa, jollei taiteen moniarvoisuus pääse esille. Ei tullut siis uusille vertaisasiantuntijalle ensimmäisenä onnittelukirjettä ja viisasta listaa neuvoja - vaan saatiin varoitus.

Virkamiehet ovat hyviä laskemaan tilastollista oikeudenmukaisuutta ja prosenttilukuja tiedon tueksi. Se se on ollut Rautiaisenkin hommaa. Mutta tarvitaan uusia kriteerejä, malleja ja lähestymistapoja. Ei epäilyjä tietoisesta väärinkäytöstä jakotilanteessa. Yhteistyötä ja kärsivällisyyttä.

Apurahamäärät ovat olleet kuvataiteelle prosentuaalisesti heikoimmat. Jos rahamäärä hakijoihin nähden on liian pieni, oikeudenmukaisuus ei voi toteutua. Miten raha jaetaan uuden toimikuntajaon raamissa? Tämän seuranta on Taiteilijaseuran edunvalvonnan työtä. Toinen on apurahojen poliittinen painopiste: tuetaanko institutionaalisesti tunnustettua taidetta, vertaisten hyväksymää taidetta vai uusia polkuja kulkevaa taidetta. Perusteita ei voi olla vain yhtä, vaan esimerkiksi kolmea erilaista lajia. Ja tuetaanko taidetta, joka toteutuu paikassa vai taidetta, joka lentää kirjepaketissa ympäri maailmaa? Arvotetaanko taiteenlajin kiinnostavuutta ja kenen näkökulmasta?

Kuvataiteilijan kohdeapurahoja on myönnetty perinteisesti näyttelytoimintaan. Näytteilleasettamisen  paikan voi jakaa esimerkiksi institutionaaliset; museot ja osa gallerioista, galleriat ja sitten muut. Miten näytteilleasettamista tuetaan alueellisuuden kannalta? Saako helsinkiläistaiteilija tukea näyttelyyn Kemissä?

Asia johon voi vaikuttaa yksinkertaisesti on tasapuolinen jako miehille ja naisille; puolet ja puolet. Tämä olisi jo mainio askel. Kuvataidetoimikunnassa on neljä naista ja viisi miestä, joista yksi on puheenjohtaja. Tämä tilanne ei ole tasa-arvoinen.

Voi pojat, kuin tietäisitte miten vähällä aivokapasiteetilla hallitaan

Jokin aika sitten näin Olli Rehnin haastattelun nettiotsikon: voi pojat, kuin tietäisitte miten vähällä aivokapasiteetilla hallitaan, niin hämmästyisitte. En lukenut artikkelia, enkä tiedä miten otsikko kiinnittyi haastatteluun. Mutta kuten hyvällä otsikolla on tapana, sen ajatus jäi vaivaamaan aforismin lailla.

Olin ajatellut, että TamKin kuvataiteen lopettamisesta en kirjoittaisi. En tunne oppilaitosta riittävästi. Ammatin takia olen kaiken kuvataideopetuksen puolesta. Minua on kuitenkin vaivannut, kaikesta oppilaiden positiivisesta riehakkuudesta huolimatta, että kuvataidepuoli ei ole mielestäni huolehtinut tarpeeksi yhteisöllisestä kiinnittymisestään. Tarkoittaen esimerkiksi, että jos oppilastyönä tuotetaan sovellettua taidetta hyvinvointitarkoituksiin ilmaiseksi Tampereen kaupungille, niin se vääristää kuvaa vapaasta taiteesta, mutta toisaalta ei rakenteellisesti luo sovellettua ammattia taiteilijalle tulevaisuudessa. Taiteen ja hyvinvoinnin erikoistumisopinnot olisivat paikallaan yhdessä ammattikorkeakoulun niin vahvan sosiaali- ja terveystoimen kanssa, kirjoitin blogiini 2011.

Kuvataiteen ylempää korkeakoulututkintoa ei voi suorittaa Tampereella. On naiivia puhua kuvataiteen opetuksen kakkoskaupungista, AMK-tutkinto on alempi tutkinto, ylempi korkeakoulututkinto on eri asia. Ajatus kertoo uskosta romanttiseen kotikutoisuuteeen, takana on pinttynyt ajatus Väinö Linna -aikalaisista, jotka loivat taidetta työväenopistopiirissä tehdastyöpäivän jälkeen. Olisiko se syy, miksi koulutuksellinen kaari loppuu kesken? Jos kiinnikkeitä olisi, ei koulutusohjelmaa olisi niin helppo yksittäisenä oksana katkoa.

Aamulehtihän minut sitten taas tähän inspiroi. Lehti aloitti räväkästi liittoutumalla lopettamisuhan alla olevan koulutuslinjan puolustajien kanssa ja hyökkäsi koulun rehtoria vastaan. Sitten tuli eilinen lehden pääkirjoitus. Se oli aivan eri linjalla ja laittoi pullat ja vellit sekaisin http://www.aamulehti.fi/Paakirjoitukset/1194810890078/artikkeli/kaikkea+ei+voi+aina+saada.html

Ensimmäisenä ajattelin, onko lehden sisäisessä tiedonkulussa vaikeuksia? Samalla aivokapasiteetillahan siellä suurempiakin asioita linjataan, miksi osoittaa lehden sisäiset linjaristiriidat näin pikkuisen taideopetuksen lopettamisesta käytävän keskustelun yhteydessä? Paikallislehden pääkirjoitus oli luomassa visioita aluepoliittiselta kannalta puolustamalla ajatusta mediataiteeseen keskittymisestä eli oli rehtorin kannalla.  Toisaalta sitten epäjohdonmukaisesti muistutettiin valtakunnallisesta vaarasta; taideopetuksen liiasta kapasiteetista. Tästähän lopettamisessa ei ole ollut kysymys.

Yhdessä asiassa päätoimittaja ja kulttuuriosasto olivat samalla linjalla. Pääkirjoitus sanoi julki sen, mikä kulttuuriosastolla oli vielä rivien välissä: opetusministeri Gustafsson, meidän ainoa pirkanmaalainen ministerimme, vaihtoon. Eli poliittista peliähän saa aikaiseksi ihan mistä asiasta tahansa. Siksi tästä on niin tyhmä kirjoittaa.

Tietäisin, jos olisin museolla työssä

Jokin aika sitten Kiasman johtajan Pirkko Siitarin asiayhteyskommentista, liittyen Kiasman teosostoihin tietyistä gallerioista, nousi hälinä.
http://yle.fi/uutiset/kiasma_keskittaa_ostoksensa_kolmeen_galleriaan/6491125
Siitarin kommentti kiinnostavan taiteen esittämisen keskittymisestä ammatillisesti hoidettuihin helsinkiläisgallerioihin ei saanut ymmärrystä vaan mm. taiteilijajärjestöt älähtivät.
http://www.taiteilijalehti.fi/museo-ostot-kaikista-gallerioista
Artikkelista voi lukea epäilyksen, että Kiasma ei ymmärrä taiteenkentän kokonaiskuvaa ja taiteilijan työkuvan muutosta ajassa. Toisaalta nähtiin, että tehdessään teoshankintoja suoraan taiteilijoiden työhuoneelta museo köyhdyttää välittäjäporrasta.

Kiasma toimii monen taiteilijan työpaikkana, se tuottaa taidetta ja on esimerkiksi esitystaiteen aktiivinen tallentaja Kiasma-teatterin kautta. Taiteilija-apurahatkin voisi aivan perustellusti myöntää Kiasman viitoittamasti. Koska apurahamyöntöjen pitää olla perusteltuja, hyvä peruste apurahamyönnölle on, että Kiasma on pannut teoksia esille, tuottanut ja ostanut. Heimo-hanke on yksi esimerkki Kiasma toiminnan läpileikkaavuudesta ja myös siitä, miten vaikeaa instituution toimintaa on kyseenalaistaa.
http://www.minedu.fi/OPM/Verkkouutiset/2013/02/arhinmaki_taideprojekti_heimo.html

Mutta eihän se käy, muitakin kriteereitä pitää olla. Mutta mitä muita? Apurahojen vaikuttavuutta ja toimivuutta seurataan, viimeisin tilastollinen yhteenveto lienee Tomi Mertaselta
www.taike.fi/documents/10162/76105/no_50.pdf

Liikkuvia elementtejä ovat mm.
Sukupuoli: Vaikka hakijoista naisia on enemmistö, niin myöntöjä naiset saavat aina vain vähemmän kuin puolet.
Ikä: Kun hallinnonmuutosta tehtiin, yhdessä vaiheessa ehdotettiin alueellisten apurahojen suuntaamista vain nuorille. Ajatus koettiin perustuslain vastaisena.
Alueellisuus: on vakiintunut oletus, että alueellista toimijuutta ei painoteta yhtä paljon kuin pääkaupunkiseudulla tapahtuvaa työtä.
Taiteen laji: Tekniikat ovat määrittäneet taiteilijaliittojen syntyä. Ennakkoluulot nousevat edelleen pintaan, varsinkin kun asioita halutaan yksinkertaistaa. Useimmat meistä kertovat olevansa ammatiltaan kuvataiteilijoita. Nykyisessä toimikuntajaossa mediataiteella ei ole enää omaa jaostoa. Muista kuvataiteenaloista edukseen poiketen, jaoston myöntämien apurahojen prosentiaalinen määrä oli jopa kolminkertainen verrattuna muuhun kuvataiteeseen.

On mielenkiintoista nähdä miten määrärahojen jako tullaan nyt toteuttamaan. Perinteisesti kuvataiteen summa on ollut suurin, mutta ei riittävästi suhteutettuna hakijamääriin. Esimerkiksi kirjailijoiden myöntöprosentti on ollut 100% korkeampi. Nyt pakka sekoittunee, toimikuntiin nimettyjen jäsenten taiteilijuus voi määrittää toimikunnan nimeä enemmän sitä, mihin toimikuntaan hakija ensisijaisesti haluaa hakemuksensa lähettää. Hakemukset tulevat myös varmasti surffailemaan toimikunnalta toiseen.

Tiukkarajaisuudessaan toimikunnat ovatkin erilaisia. Valokuvatoimikunta vaikuttaa puhdasoppineisemmalta ja toinen ääripää lienee sitten Monialainen toimikunta. Toimikuntien väliset myöntöperusteet eivät tule olemaan yhtenäisiä.

Esittämisen paikka määrittää taiteilijan työn arvostusta

Kun kirjailijat valittivat kohdeapurahoja koskevan tiedon ja maksatuksen viivästymistä, niin apuraha esiteltiin lehtijutuissa elämiseen käytettävänä työskentelyapurahana. Kuvataiteilijat ovat hakeneet kohdeapurahaa - ja sitä on myönnetty - materiaaleihin, julkaisuihin ja näyttelykuluihin eli taiteilijatyön esittämisen kuluihin. Museonäyttelyistä taiteilijalle kuuluu teosten esillepanosta korvaus. Tämä ei toteudu. Tiedetään, että museot ovat taloudeltaan eriarvoisia ja siten perustellustikin erilaisia maksajina. Kun ennestään tiukan budjetin museoilta haetaan säästökohteita http://www.minedu.fi/OPM/Tiedotteet/2013/04/kulttuurisaastot.html
ei ole vaikea ajatella mistä leikkauksia haetaan. Sitä haetaan nykytaiteen esittämisen kuluista.

Entä jos taiteilija-apurahoja ei jaettaisi museonäyttelyihin? Museonäyttelyn kulut maksaa museo ja yksityisnäyttelyt tehdään yrittäjäriskillä. Yksi tapa katsoa taiteen moniarvoisuutta on arvioida sen esittämisen paikkoja tasa-arvoisesti. Entä jos punnittaisiin mahdollisuutta jakaa taiteilijoille ainoastaan työskentelyapurahoja? Näyttökorvauskin on muuttunut jo työskentelyapurahaksi.

Alueellisten taidetoimikuntien puheenjohtajat ovat pääosin taiteilijoita. Pirkanmaalta tehtävään ei taiteilijaa löytynyt. Se on surullinen asia ja vaikeuttanee pirkanmaalaisen taiteen asemaa jatkossa.

Pirkanmaan liitossa on vitkuteltu puolen vuoden ajan kulttuuriselvitystyön rahoituksen kanssa. Työn seisominen on johtunut siitä, että valtiolta ei olla saatu muutamaa tonnia. Arhinmäki on ilmoittanut  säästävänsä luovan talouden hankkeista. Olisikin aika ymmärtää, että luovan talouden asiat ovat elinkeinopolitiikan asioita.

Tampereella paikallinen nykytaiteen esittäminen tapahtuu pääasiallisesti festivaalitoimintana. Festivaalitoiminta on luovaa taloutta, luova talous on elinkeinotoimintaa. Maakuntaliiton on turha peitellä vastuutaan piilottautumalla taidetoimikuntanimityksissä osoittamansa aktiivisuuden taakse.

Blogi aktivoituu kuin keväinen luonto puhkeaa kukkaan, halla vaanii

Aamulehdessä (23.4.13) oli mielikuvituskirjoitus tänään julkistettavista uusista alueellisista taidetoimikunnista. Kyseessä on mitä ilmeisemmin Maakuntaliiton Kahelinin tilaama juttu toimittaja Matti Kuuselalta. Kuka tämä Kuusela muuten oikein on miehiään kirjoittamaan taidepolitiikasta? Ehkä syyksi riittää se, että entisen toimittajan henkilökulttia voi nostattaa. Hämeen uutisisista saman sisällön sai lukea jo kuukausi sitten.

Kiinnostavaa oli, että Maakuntaliitto, tosin ei käynyt ilmi onko asia oikein siellä hallituksessa päätetty ja tehty asiasta poliittinen linjanveto, ei ole halunnut ehdottaa uusiksi jäseniksi yhtään taiteilijaa; vaan ainoastaan poliitikkoja ja byrokraatteja. On selvää, että tänään tuleva tieto nimityksistä http://www.taike.fi/fi/web/taike/etusivu
tulee poikkeamaan jutussa mainitusta listasta.

Kun Taike-uudistus oli työn alla viime syksyn, ei julkista keskustelua käyty niiltä tahoilta, missä asiantuntijapesteistä olisi haluttu poliittisia. Nyt sitten tullaan esille kun kulttuuriministeri on näyttänyt esimerkkiä asiassa tai ainakin haluttaessa on voitu valinnat lukea poliittisina. Arhinmäki on kuitenkin puheessa korostanut tekijyyden merkitystä asiantuntijuudessa.

Toukokuun Kulttuurifoorumissa http://www.pirkanmaa.fi/fi/pirkanmaan-kulttuurifoorumi-0 ja sen iltakeskustelussa mietitään miksi Pirkanmaa ei ole mikään kulttuurimaakunta. Uusia tulokkaita ei taida olla mukana.

Ks myös Pirkanmaan kulttuuriselvityksestä, joka työ muokattaneen nyt käytännönläheisemmäksi ohjelmaksi sivut 18-19  http://tampereen-taiteilijaseura.fi/uusi/wp-content/uploads/2011/04/1-2012.pdf

Hei hei!

Kolmen vuoden luottamustoimi on lopuillaan. Kausi jatkuu vielä muutaman kuukauden, siihen asti kun uudet toimikunnat saadaan nimettyä. Tulevien alueellisten taidetoimikuntien kausi on kaksi vuotta. Haku on käynnissä; muista vaikuttaa taideyhteisössäsi nimettäviin ehdokkaisiin.

Uusi virasto on herättänyt ennakkoluuloja keskusjohtoisuudessaan.  Alueilla olisi haluttu nykyiseen malliin enemmän väljyyttä omille linjauksille. Sitä kriittisempiä ääniä kuului, mitä lähempänä lausujat olivat kulttuuria ja paikallisia kulttuurilaitoksia.

Minusta olisi, kuntauudistuksen myötä, hienoa nähdä, että kunnissa ja maakuntatasolla omasta kulttuuritoimesta huolehdittaisiin paremmin. Nyt kun taidetoimikuntalaitoksen painopiste on vaihtunut, paikallisten päättäjien pitäisi tunnistaa muutoksen vaikutus.

Kaikkien alojen taiteilijat ovat olleet huolissaan vallan keskittymisestä. Pelko taiteen asiantuntijuuden ohittamisesta ilmeni mm. siinä vaiheessa, kun kulttuuri oli nostettu samanarvoisena taiteen rinnalle lakiin. Myös yksittäisten poliitikkojen lausunnot ovat herättäneet taiteilijoissa huolta.

Kulttuuri ei ole taidehallinnon asia, se pitää nähdä läpileikkaavana kaikessa toiminnassa. Tästä voi muotoilla, että eikö taide elinkeinotoimintana kuulu työ- ja elinkeinoministeriölle? Taiteilijan sosiaaliturvasta erityispiirteineen tulee huolehtia. Ja sosiaali- ja terveysministeriö on oikea väylä edistää taiteen soveltavaa käyttöä. EU voi näissä asioissa olla mahdollisuus mallintajana ja rahoittajana. Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden vertailun tulisi olla ajantasaista.

Kuvataiteen rahoitus on taiteen paketissa oma lohkonsa. Meillä on taiteilija-apurahoissa suurimmat hakijamäärät ja pienimmät myöntöprosentit. Siinä on turhautumisen aihetta  ja työtä kerrakseen.

Kysytään, että miksi joskus samalla hakemuksella saa ja sitten joskus ei. Vastaukseksi voi ehdottaa vertaishakemuksia. Vertaiset tekevät sen muuttuvan kentän, jossa hakemukset kulloinkin punnitaan.

Apurahaa haetaan lomakkeella. Siihen tulee liittää työsuunnitelma ja budjetti. Teoskuvat on oltava mukana.  Jos vajavaiset apurahahakemukset automaattisesti laittaisi sivuun, niin montako hakemusta jäisi vertailuun? On myös hakemuksia, joissa jätetään täsmentämättä ja liioitellaan – tarkoituksellisesti tai sitten ei.

Ihmisenä tekee työtä parhaansa mukaan. Punainen lanka minulle on oma kokemus siitä, miltä se tuntuu, mikä on se riemu ja epätoivo, kun tieto apurahasta tulee. Se kokemuksellinen tieto merkityksestä on vain vertaisella.

Viime vuosina on alueilla jaettu rahaa mm. lastenkulttuurin hankkeisiin. Hakijoina erottuvat laitokset ja esimerkiksi raha-automaattiyhdistykseltä rahoitustaan hakemaan tottuneet tahot. Jaossa väliinputoajaksi voikin jäädä perinteinen ydin, taiteen kolmas sektori: taideyhdistykset. Ne, jotka eivät ole ihan pieniä, mutta eivät suuriakaan. Ne, joille ei juuri EU-rahoitustakaan löydy.

Nyt on aika uudelle kuvataiteen asiantuntijalle Pirkanmaan alueellisessa taidetoimikunnassa. Hienoa oli, parhaani tein; taidetoimikunnan asiantuntijoille kiitos yhteistyöstä ja erityisasiantuntijalle erityiskiitos. Kiitos myös läänintaiteilijoille. Muualta Suomesta olen kuullut, että apurahojen perään soitellaan. Yöllä ja kännissä. Minulle ei ole soiteltu, myös siitä kiitos.

Taide- ja taiteilijapolitiikkaa olisin kyllä halunnut puhua enemmän. 

Maalattu ja piirretty maisema – maisema strategiana ja profaanin ylistys

1. Tutkimuksen lähtökohdat

Tutkimukseni ja taiteellisen toimintani aihe on maisema Ruovedellä, Pirkanmaalla. Jatko-opintojen taiteellinen toiminta on tuotettua kuvamateriaalia näyttelyyn ja näyttelyteosten valmistumisen prosessi. Tuotan aineistoa myös näyttelyjärjestäjänä, opettajana ja tuottajana. Tämä aineisto tallentuu kotisivulleni http://www.tiinalamminen.fi/  ja nettipäiväkirjaan http://tiinalamminen.blogspot.fi/ sekä yhteistyökumppaneiden julkaisemana.

Kansallistaiteilijat Akseli Gallen-Kallela ja Ellen Thesleff työskentelivät Ruovedellä 1800- ja 1900-luvulla. Seudulla on työskennellyt useita ammattitaiteilijoita ja paikkakunnan taideyhdistyksen toiminta on vireää.

Kansallistaiteilijan maalaamaa maisemaa on taidehistoriassa käsitelty kahdella tavalla. Se on haluttu nähdä kansallisromanttisena symbolina ja abstraktiota lähenevänä mielenmaisemana. Lähden liikkeelle Ruoveden maisemakuvan taidehistoriallisesta paikantamisesta ja sen taidehistoriallisesta tulkinnasta. Tästä lähtökohdasta käsin haluan arvioida nykytaiteen tarjoamia, uusia mahdollisuuksia tulkita aistein havaittavissa olevaa, paikannettavaa maisemakuvaa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi harrastajien maisematyöskentelyn tarkastelua yhteisötaiteen näkökulmasta ja taiteilijan värinkäyttöä osana teoksen analyysia. Maisema itsessään ei ole kiinnostukseni ensisijainen kohde, vaan tutkimuksen kohteena on havainnosta syntyvä visuaalinen materiaali; ensisijaisesti maalattu maiseman kuva.

Maaseutu yhteiskunnallisessa arkikeskustelussa on korostetusti esillä talouden näkökulmasta.  Haluan tarkastella maaseutua kulttuuriympäristönä. Tämä toteutuu esimerkiksi kysymyksessä miten useamman vuoden kestävä, paikkaan sitoutunut itseisarvoisen taiteen konsepti voi kehittää paikkakunnalle uutta toimijuutta ja sosiaalista hyvinvointia. Projektissa muodostuu toiminnallinen malli, jota voi soveltaa myös muilla paikkakunnilla. Ruovesi on minulle tuttu mm. Taidemaalaus-lehdelle tuottamastani Thesleff-viikosta 2010. Kittilän Kaukosessa toteutui Thesleff-viikolle rinnasteinen Särestöniemi-projekti 2011. Nämä toteutuneet tapahtumat ovat toisiinsa verrattavissa positiivisella tavalla.

Useiden suomalaisten taiteilijoiden tuotanto liittyy tiettyyn alueeseen ja paikkakuntaan. Tällaisia taiteilijoita ovat esimerkiksi Juho Kyyhkynen, Niilo Hyttinen, Vilho Lampi ja Pekka Halonen. Alajärvellä sijaitsevan Nelimarkka-museon toiminnassa ja kokoelmissa Eero Nelimarkan ja Veikko Vionojan taiteellinen tuotanto on keskeinen sisältö. Museo ylläpitää taiteilijaresidenssiä. Tutkimuksessa syntyvään toiminnalliseen malliin voidaan liittää myös residenssitoiminnan kehittäminen. Mikä on residenssitoiminnan menestymisen ja paikan hengen synnyttämiseen keskeisesti vaikuttaneen ja vaikuttavan taiteilijatyön välinen suhde?

Tutkimuksen taiteellisen osion onnistumisen edellytys on laaja-alainen yhteistyö eri toimijoiden kanssa. Kolme vuotta kestävän Ruoveden maisema -projektin yhteistyöstä on alustavasti sovittu mm. Pekkalan kartanon, Ruoveden Taideyhdistyksen, Ruoveden kunnan, Tampereen kesäyliopiston ja Pirkanmaan Aluetaidemuseon kanssa.

Kulttuuripoliittisena kannanottona toivon voivani osoittaa, että useamman vuoden kestävä maisemamaalauksen projekti itsessään ja maalaus itseisarvoisena tuottaa toimijuutta ja sosiaalista hyvinvointia esittämisensä paikkakunnalla. Tämän toteutumista voi seurata Ruoveden maisema -projektissa esimerkiksi seminaarin osallistujaseurantatutkimuksena, näyttelypaikan kävijämäärätutkimuksena ja harrastajakurssipalautteena. On tärkeää tuottaa viitteellisestäkin tietoa alueellisen kuvataiteilijan työn merkityksellisyydestä. Esimerkiksi Anita Kankaan ja Kalevi Kivistön Opetus- ja kulttuuriministeriölle vuonna laatimassa raportissa Kulttuuritoiminnan tuki- ja kehittämispolitiikka on ehdotus läänintaiteilijan ammattikuvan kehittämisestä kuntatason tarpeista katsoen.

Yhteisötaide tarjoaa uuden näkökulman luoda ja tarkastella taidetta. Kuvataiteen harrastaminen on yhteisöllinen tapahtuma. Havaintojen tekeminen, luonnostelu ja materiaalivalinnat ovat osa teoskokonaisuutta. Ajattelen maisemaa kuvana, ensisijaisesti maalauksena, joka pitää sisällään taidehistoriasta tunnetun tulkinnan ja tyylien kirjon, mutta myös yhteisöllisesti jaettavissa olevan merkityksen. Kuvaksi ja maalaukseksi edennyt havainto maisemasta ei ole sidoksissa yhteen näkökulmaan taiteesta tai se ei ole pelkkä omistajuuden kuva. Valmistunut teos on sitoutunut aikaansa ja kertoo siitä laajemmin. Havainto on kertomalla ja maalaamalla, taiteen keinoin, purettavissa oleva kokemus.

Taiteilijan tieto värimateriaalista, esimerkiksi sen teknisestä laadusta, ohjaa värin käyttöä. Värin käyttö maalauksessa on käsitteellistynyt tietoiseksi. Maisemamaalauksessakin paikallisvärisyyden rinnalla ovat symboliset, historialliset ja arkisesti sattumanvaraiset käytön perusteet sekä tieto näistä käytön eri perusteista. Tämä lähestymistapa väriin on nykytaiteen teostulkintaa läpileikkaavana sivussa, siitä huolimatta, että se on jo selkeästi kirjoitettu osaksi modernin maalauksen traditiota. Keskityn värinkäyttöön omassa taiteellisessa työskentelyssäni, taiteilijan aiheen, vaikutelman (impression) ja mielentilan (ekspression) rinnalla. Reidar Särestöniemi on tästä hyvä esimerkki. Hänen teostensa tekninen toteutus on ollut esillä konservoinnin näkökulmasta, hänen tuotantonsa on totuttu liittämään aikalaistaiteen informalistiseen traditioon. Maalausten pintaa ei nähdäkseni kuitenkaan ole pidetty toden naturalistisena kopiona. Särestöniemen maalaus jäkälöityneen kiven näköiskuvana on tekijänsä maailmankuvan heijaste. Läheltä tarkasteltavaan kopioon mikromaailmasta on sidottu maailmanääri. Siinä ovat yhtä niin teoksen maalari kuin sen katsojakin.

2. Tutkimuksen tavoite ja tutkimuskysymykset

Tutkimukseni tavoitteena on tarkastella kulttuurihistoriallisesti merkityksellistä Ruoveden maisemaa nykytaiteilijan näkökulmasta. Tutkimuksessani määrittelen maiseman ja siitä tehdyn maisemakuvan suhteen, rinnastan maisemahavainnon ajatteluun ja vertaan näitä erilaisiin, eri aikoina tehtyihin kuvatulkintoihin. Keskityn maisemamaalaukseen yhteisöllisenä kokemuksena ja väriin maalauksessa.

Tutkimuksissani etsin vastausta seuraaviin kysymyksiin:

Millainen on maisemamaalauksen yhteisöllinen kokemus?

Mikä merkitys on värillä maalauksessa ja yhteisöllisessä kokemuksessa?

Miten maalaamalla ja piirtämällä tehty paikan merkitseminen on poliittista?

Jos nykytaiteen nähdään sitoutuneen globaalisuuteen ja yleisöä tavoittelevaan tehokkuuteen, niin onko paikkaan sitoutuminen syrjässä olemista?

Mikä yhteiskunnallinen merkitys on paikkaan sitoutuneella taiteilijalla ja taiteella?

3. Tutkimuksen menetelmät, teoria ja aineisto

Uuden aineiston keruu alkaa harrastajataiteilijoiden näyttelyn kokoamisena Ruoveden kunnan kesänäyttelytilaan, Viljamakasiiniin 2013. Näyttelyssä esitellään maalauksia Ruoveden maisemasta.  Tässä on keskeistä yhteistyö Ruoveden Taideyhdistyksen kanssa. Vertailumateriaalina tutustun paikkakunnalla toimineiden ammattitaiteilijoiden tuotantoon ja tiivistän aiheesta taidehistoriallisen kokonaiskuvan.

Nähdäkseni ikonografia ja Edwin Panofskyn ikonologinen metodi on edelleen käyttökelpoinen purkaessani maalatun kuvan sanallisia perusteita. Valitsemani kuva-aihe ei liiku laajasti visuaalisessa kulttuurissa vaan on sidottu vahvaan traditioon.  Altti Kuusamo on osoittanut ikonologian soveltuvan myös abstraktin taiteen tulkintaan. Ikonografisten vaiheiden, määrittelyn ja havainnon nimeämisen sekä tyylillisen vertailun jälkeen, ikonologisen tason synteesissä voi syntyneen teoksen ja siitä tehdyn tulkinnan nähdä kulttuurisena symbolina. Intuitio osana Panofskyn ikonografiaa on hedelmällinen lähtökohta.

Näkökulmani maisemakuvaan on toinen kuin esimerkiksi viimevuosien maisemantutkimusta koonneessa Tunne maisema -kirjassa (2011), toim. Seija Heinänen, Pauline von Bonsdorff, Virpi Kaukio. Tutkimukseni piiriin eivät kuulu valokuvattu maisema tai esimerkiksi omistajuuden, vallan, sukupuolen tai luonnonsuojelun näkökulmasta katsottu maisema. Olen kiinnostunut taiteilijan tietoisen havainnon ja teknisen valinnan välisestä suhteesta, erityisesti värinkäytöstä. Materiaalivalinta nousee tulkittavaksi aiheeksi. Toinen keskeinen aineisto on taiteilijan puhe maisemamaalauksesta.

Osana näyttelyä käyn harrastajamaalareiden kanssa keskusteluja paikkakunnan maisemasta ja siitä, miten suhde maisemaan on muuttunut niinä vuosina kun maisemassa on työskennelty – tai siitä, mitä maalatessa oikein tapahtuu. Kokemuksen käsite on olennainen tutkimuksessa, jonka viitekehystä toisaalla ovat maiseman, kansallismaiseman ja kansalliskuvaston käsitteet. Tuotan aineistoa maiseman merkityksellisyydestä yhteisöllisenä projektiona. Osallistavia asioita ovat yhdessä oleminen, osallistuminen kursseille, paikassa työskentely ja näyttelyn järjestäminen. Viljamakasiinin näyttelyssä on mukana Ruoveden maisema maantieteellisenä alueena. Tämä on tilaisuus kerätä materiaalia kirjaa tai nettijulkaisua varten.

Tuotan ammattitaiteilijoiden kutsunäyttelyn Viljamakasiiniin heinäkuussa 2014. Näyttelyyn liittyvät ammattitaiteilijoiden työskentelyjakso ja maisemaseminaari Pekkalan kartanossa. Tämän ensimmäisen seminaarin sisältöön kuuluvat Ruoveden maisemakuvan taidehistoriallinen paikantaminen ja taidehistoriallinen tulkinta. Esittelen harrastajien haastattelussa saadun tiedon maisemamaalauksesta yhteisötaiteen näkökulmasta. Yksi seminaarin näkökulma on maaseutututkimuksesta: Kulttuurin merkitys maaseudulle. Seminaarin tehtävä on esitellä Viljamakasiinin näyttelyn taiteilijat.

4. Taiteellinen osio ja paralleelimaisema

Keskeinen aiheeni maalata ja havaita Ruoveden maisemaa on Pekkalan kartanon Pekkalan lahti. Maisema sijaitsee maantieteellisesti Thesleffin ja Gallen-Kallelan kesänviettopaikkojen välissä. Etäisyyttä Pekkalasta molempiin paikkoihin on runsaat kymmenen kilometriä.

Maalaamani maisemakuva muodostuu esittävän aiheen kuvaamiseen tarvittavasta piirustuksesta ja abstrakteista väripinnoista. Kohdennan kiinnostukseni valintoihin joiden avulla kuvan abstraktit väripinnat syntyvät. Näyttely Viljamakasiinissa kesällä 2015 on ensimmäinen osa jatko-opintojen taiteellista osuutta. Taiteellinen osa muodostuu yksityisnäyttelyistä vuosina 2015, 2016 ja 2017.

Vuoden 2015 seminaarissa kerron edellisen vuoden symposium-maalareiden materiaalivalinnoista maisematyöskentelyn yhteydessä. Seminaariesitelmän aineistoa ovat osallistujien kanssa käydyt keskustelut. Seminaarin muuta sisältöä on tieto värikäytöstä maisemamaalauksessa: paikallisvärisyydestä symbolivärisyyteen ja katsaus väriteknologiaan; myös konservaattorin puhe on pohjustus aihepiiriin.

Taiteellisen osion keskeinen maisema on Pekkalan lahti Ruovedellä. Toisella puolen lahden ranta rajautuu istutettuun lehtipuukujaan, vuonomaisen lahden toista rantaa peittää metsä havupuineen. Lahden poukamasta kohoavat viljapellot. Rannassa kasvaa heinää ja lumpeita.

Minulle on tuttu Seehausen am Staffelseen baijerilainen maisema. Gabriela Münter asui Murnaussa ja seudulla työskentelivät myös muita Das Blaue Reiter –ryhmän jäseniä 1900-luvun alussa. Ryhmän jäsenistä Gabriela Münter jäi asumaan paikkakunnalle. Hän kuvasi asuinpaikkansa maisemia ekspressiivisesti, voimakkain värein. Münterin järvinäkymässä ovat mukana kylä kirkkoineen ja metsän takana kohoavat Alpit. Työskentelen jatko-opintojen aikana tavoitteellisesti Baijerissa; vertaan keskeisten käsitteiden, kuten maiseman merkityssuhteita Ruovedellä ja Murnaussa ja tuotan osaksi jatko-opintojeni taiteellista osuutta Saksaan yksityisnäyttelyn.

Minulla on taiteilijan intuitiivinen kiinnostus Seehausen am Staffelseen alppimaisemaan Ruoveden paralleelimaisemana. Vastaavia paralleelimaisemia on Suomen taiteessa ollut mm. Werner Holmbergilla ja Victor Westerholmilla.

Tutkimuksen aikataulu

2012 – 2013  tutkimuksen teoria- ja metodikirjallisuuteen perehtyminen.

2013  Ruoveden maisema -aiheinen yksityisnäyttely Galeri Arja Decker, Hohenbrunn 13.1. – 24.2. http://www.arjadecker.de/ ja työskentelyjakso Baijerissa tammi – helmikuussa.

Näyttelyn tuottaminen harrastajataiteilijoiden Ruovesi-aiheisista maalauksista Ruoveden Viljamakasiiniin 8.7. – 4.8. Haastattelut ja teosten tallentaminen osana näyttelyn kokoamisen työtä. Taidehistoriallisen kokonaiskuvan saaminen Ruoveden taiteilijoista ja heidän teoksistaan. Harrastajakurssin toteutuminen Pekkalan kartanossa, yhteistyössä eri toimijoiden kanssa.

2013 – 2014 aineiston keruu ja tulkinta

2014 Ammattitaiteilijoiden kutsunäyttely Ruoveden Viljamakasiinin yläkerrassa, työskentelysymposiumin ja seminaarin järjestäminen yhteistyössä Tampereen kesäyliopiston kanssa. Harrastajakurssin tuottaminen Pekkalan kartanoon, yhteistyö Ruoveden taideyhdistyksen kanssa. Työskentelyjakso Baijerissa.

2014 – 2015 tutkimustulokset ja niiden tarkastelu suhteessa teoriataustaan

2015 Näyttely Viljamakasiinissa heinäkuussa. Taiteilijan värin käyttöä ja väriä materiaalina käsittelevän seminaarin järjestäminen Ruovedelle. Harrastajakurssin tuottaminen Pekkalan kartanoon, yhteistyö Ruoveden taideyhdistyksen kanssa. Työskentelyjakso Baijerissa.

2015 – 2016 väitöskirjan ensimmäisen version kirjoittaminen. Näyttely Suomessa.

2016 – 2017 väitöskirjan viimeistely. Näyttely Baijerissa.

2017 väitös

Lähdekirjallisuutta

Heinänen, Seija, Bonsdorff von, Pauline ja Kaukio, Virpi (toim.), Tunne maisema (2011). Maahenki.

Kalhama, Päivi (toim.), Muotoutuva maalaus – konteksteja ja kohtaamisia (2006). Kuvataideakatemia.

Kangas, Anita ja Kivistö, Kalevi Kulttuuritoiminnan tuki- ja kehittämispolitiikka –raportti (2011). Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Kivimäki, Kati ja Kolsio Hannele (toim.), Yhteyksiä – Asiaa yhteisötaiteesta (2007). Raumars ry.

Klemelä, Päivi ja Mahlanen Soili, Tammelan kylät taiteilijoiden silmin (2009). Tammelan kunta.

Kuusamo, Altti, Tyylistä tapaan Semiotiikka, tyyli, ikonografia (1996). Gaudeamus.

Lukkarinen Ville ja Waenerberg Annika, Suomi-kuvasta mielenmaisemaan (2004). SKS.

Waenerberg, Annika ja Satu Kähkönen, Taidetta tutkimaan menetelmiä ja näkökulmia (2012). Kampus Kustannus.

Vattimo, Giannni. Tulkinnan etiikka (1999). Tutkijaliitto.