Galleria Becker, Jyväskylä

Helena Junttila ja Tiina Lamminen

Viidakon sydän 

Taidenäyttely Galleria Beckerissä 16.12.2017 – 3.1.2018

Tekstiä ja tietoa

Ensi viikolla on maamme ainoan kuvataideakatemian tutkimuspäivät http://www.uniarts.fi/kuvan-tutkimuspaivat. Mika Elo, taiteellisen tutkimuksen professori kirjoittaa päivien esittelytekstissä seuraavasti:

Nykyään puhutaan paljon transdisiplinaarisesta tutkimuksesta, tutkimuksesta joka tapahtuu osin tutkimustiedon soveltamisen konteksteissa ja yhteistyössä siellä toimivien toimijoiden kanssa. Usein tällainen tutkimus löytää motivaationsa kansallisten ja ylikansallisten tutkimusrahoitusohjelmien piiristä, ja lähtökohtana on tyypillisesti pyrkimys jonkin konkreettisen ja yhteiskunnallisesti haastavan ongelman ratkaisuun. Viimeaikaisissa keskusteluissa on kuitenkin tuotu esiin myös se kriittinen näkökulma, että tällaisissa valtiojohtoisissa tutkimusohjelmissa ongelmanasettelu on usein melko teknokraattinen ja että sitä ohjaava ongelman käsite on alikehittynyt.

Minulle jää tekstissä paljon arvuuteltavaa, en voi olla varma mitä tällä kappaleella halutaan kertoa. Taiteellisen tutkimuksen tekijöitä ei ole useita ja tapahtuman luonne on tiedotuksessa tehty avoimeksi ja luontevaksi. Miksi siis esittelytekstin sisältö pitää arvuutella tai siinä ei mainita lähteitä? Miksi viestiä ei argumentoida selvästi, esimerkiksi näin: Kun Suomen hallitus antaa suoraan rahaa tutkimukseen, niin tutkimusohjelmalle annetaan selviä yhteiskunnallisen ongelmakysymyksen päämääriä. Ja esitetä johtopäätöstä: Tällainen tutkimus ei pidä sisällään itseisarvoista, taiteen tutkimusta ja jää siksi heikoksi.

Nykyään puhutaan - niin puhutaanko tässä nyt siitä tutkimuksesta, mitä tehdään Kuvataideakatemiassa? Tehdäänkö siellä, tällaista: transdiplinaarista, tutkimusta ja kuka sitä siellä tekee?

Usein - tämä nyt kertoo jo pitkälle järjestyneistä tutkimuksista, kun puhutaan tutkimusrahoitusohjelmista. Onko tämä nyt viittaus juuri alkaneeseen ARTSEQUAL -tutkimushankkeeseen? http://www.uniarts.fi/uutishuone/merkittävä-rahoitus-taiteen-ja-taidekasvatuksen-tasa-arvon-tutkimukselle

Jostain kovin tyypillisestä tässä siis on kuitenkin kyse.

Viimeaikaisissa keskusteluissa - siis kuka puhuu ja missä? Taiteellisen tutkimuksen ytimessä, taideyliopiston käytävillä, joissakin aikakausjulkaisuissa tai sanomalehtien yleisöosastojen puheissa?

Valtiojohtoisissa  - nyt kansallinen ja ylikansallinen on tiivistetty tarkoittamaan valtiojohtoista, ehkä sitten poliittisen hallituksen johtoista, tutkimusta.

On usein melko -

Veikataan, onko se kuvataiteilija, jolle se luu jää käteen?

Rensujeffin tutkimus, joka koskee taiteilijan taloudellista asemaa 2010, on innostava ja tärkeä. Yksi asia, joka tutkimuksessa nousee esille, on kuvataiteilijoiden tulonmuodostuksen kartta. Siinä taiteellisen tulon osuus on jäänyt alle kolmannekseen kokonaistulosta, kun vastaava luku muilla taiteenaloilla on yli kaksi kolmannesta. 

Kulttuuripolitiikkaan liittyvillä linjauksilla, ohjelmilla ja hankkeilla on taiteellisen työn osuutta toimeentulokakussa koetettu kasvattaa.
http://www.minedu.fi/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiikka/linjaukset_ohjelmat_ja_hankkeet/index.html
Tukea ovat saaneet niin myynnin managerointi, tuottaminen kuin prosenttiperiaatekin. Siitä, että kuvataiteilijan taiteellisen työn osuus ei ole tulonmuodostuskakussa noussut, voidaan päätellä hankepolitiikan ja kulttuuriministeriön politiikan epäonnistuneen. Jos julkisuuden keskustelua ajattelee, ei huono tulos ihmetytä. Kulttuuriministerin työsarkaa tuodaan esille ja seurataan julkisuudessa kritiikittä. Kiinnostus taiteeseen on niin ministerien kuin mediankin puolelta kiinnostusta taiteen alan knoppitietoon ja lempitaiteilijaan ja -taidelajiin, ei näkemyksiin taiteen ja yhteiskunnan suhteesta saatikka taiteilijan toimeentulon rakentumisesta osana kokonaisuutta. 

Ei siis ihme, että pelkkä ajatus Guggenheimista virkistää ja järkyttää. Tai tuntuu uudelta ja vauhdikkaalta puhua ruotsalaisesta MU-sopimuksesta, vaikka käytännöllisemmin kyseessä on vain museonäyttelypalkkio, jonka maksamisesta voisi sopia Museoliiton kanssa, ihan noin vain. Ja kaiken yleisen säästöpuheen lisäksi Taiteen edistämiskeskus lomauttaa: asia jonka olisi voinut arvata jo kaksi vuotta sitten, kun rakennetta ei haluttu keskittää heti aluksi ja syytä on vähintäänkin nyt, kun sähköinen apurahajärjestelmä on vihdoin käyttökuntoinen.

http://www.taike.fi/fi/uutinen/-/news/452568

Mutta mitä tapahtuu sille summalle, joka saadaan jos ja kun kuvataidetoimikunnan määrärahoista ”vapautuu” reippaasti yli 200 000 tuhatta kun taidekoulujen erityisavustukset siirtyvät opetusministeriöön? Siirtyvätkö myös rahat? Siirtyvätkö rahat paikkaamaan säästötavoitteita tai esimerkiksi apurahaksi tai hankeapurahaksi? Mutta mihin ja kenelle? Suoraan taiteilijatukeen (Rensujeffin tutkimuksen perusteella) tai taiteilijan toimeentulon edistämiseen (hankkeisiin jotka ovat epäonnistuneet taiteilijan toimeentulon lisäämisessä jo viimeiset kymmenen vuotta). Ja kuka tästä oikeasti päättää?

Pohjoismaisen hyvä idea

Rensujeffin tutkimuksen 

http://www.taike.fi/taiteilijan-asema-2010

ilmestymisestä on aikaa muutama kuukausi. Juuri nyt taiteilijat keskustelevat mitä edunvalvonnan asioita, ja missä järjestyksessä, pitäisi saada tulevaan hallitusohjelmaan. Sillä, että keskustelu alkaa aina uudelta pöydältä ja runsaana, on puolensa. Huono puoli taas on, ettei perustelujen rakentamiselle juuri ole riittävästi aikaa. Hyviä ideoita on paljon.

Rensujeffin tutkimuksen mukaan suomalaisia taiteilijoita ja taiteen tukea on seurattu säännöllisesti. Tuen määrää ja toimivuutta ei arvioida laajemmassa, esimerkiksi Pohjoismaisessa, yhteydessä. Säännöllisen vertailun tarkastelunäkökulmiakin voisi olla useampia: sosiaaliturva, eläketurva, sosiaalinen asema, käteen jäävä ansiotulo ja sen todellinen rakentuminen.

Rensujeffin tutkimuksen taiteilija on saanut valtion apurahaa. Sen sijaan tutkimuksessa ei eritellä, onko kyseessä matka-, kohde- tai työskentelyapuraha. Tutkimuksessa ei myöskään huomioida ammatinharjoittamisen todellisia kustannuksia. Kustannukset vaihtelevat eri taiteen aloilla.

Rensujeff esittää, että suomalaisen kuvataiteilijan ansio on suoraan riippuvainen apurahoista. Tutkimus tarkentaa uskomusta taiteilijoiden määrän hallitsemattomasta kasvusta. Taiteilijamäärän kasvu on suhteessa väestömäärän yleiseen kasvuun, eikä ole ollut sitä suurempaa. Kuvataiteen perinteisten alojen tekijöiden määrä on pysynyt vakiona. Nousu on kohdentunut ryhmään ”muut taiteilijat”.

Kevään edunvalvonnan puheenaihe on pohjoismaisen MU-järjestelmän edistäminen. Siinä on kyse palkkion ja teoksen käyttökorvauksen maksamisesta taiteilijoille museonäyttelyn yhteydessä. Rahaa annetaan museoille jaettavaksi niille taiteilijoille, jotka pitävät museossa näyttelyn. Pohjoismaisen hyvä idea. Mutta miksi tehdä vuosikymmeniä jatkuvaa raportointia, vertailua ja tutkimusta, josta saatuja tuloksia ei käytetä missään? Näitä kivoja ideoita voidaan toteuttaa muutenkin.

Valtionavustukset "Prosentti rakennuskustannuksista taiteeseen" –hankkeille

http://www.taike.fi/fi/web/kuvataide/apurahat-ja-avustukset/-/stipend/viewStipend/11132

380 000 euroa = 17 apurahavuotta

Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen

http://www.minedu.fi/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiikka/avustukset/Avustus_kulttuurin_matkailulliseen_tuotteistamiseen?lang=fi

700 000 euroa = 32 apurahavuotta

Suomen ulkomailla toimivien instituuttien kulttuurivienti- ja kehittämishankkeet

http://www.minedu.fi/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiikka/avustukset/Avustus_kulttuuri-instituuttien_kulttuuriviennin_hankkeisiin.html?lang=fi

600 000 euroa = 27 apurahavuotta

Taiteenalojen tiedotuskeskusten toiminta ja ulkomaille suunnatut kulttuurilehdet

http://www.minedu.fi/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiikka/avustukset/Avustus_taiteenalojen_tiedotuskeskusten_toimintaan_ja_ulkom_kulttuurilehdille?lang=fi

3 887 000 euroa =  177 apurahavuotta

Taiteen ja kulttuurin kehittämishankkeet kunnissa ja alueilla

http://www.minedu.fi/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiikka/avustukset/Taiteen_ja_kulttuurin_kehittamishankkeet_kunnissa_ja_alueilla.html?lang=fi

1 000 000 euroa = 45 apurahavuotta

Voi kuvan kevättä

Aamulehti suhtautui jopa avoimen vihamielisesti kuvataiteisiin monen vuoden ajan. Politiikalla on ollut vaikutus kuvataidekielteisyyteen koko Pirkanmaan alueella. Välinpitämättömän ilmapiirin takia Tampereen ammattikorkeakoulun kuvataiteen koulutus lopulta lakkautettiin. Kun näin pitkällä oltiin, Aamulehdessä vihdoin herättiin.

Kuvataidekoulutuksen lakkauttamisen myötähän lähtevät valtakunnan kakkoskaupunkina itseään pitävältä Tampereelta ytimen linkit myös soveltavaan ja taideteolliseen muotoiluun. Ydin joka ulommassa kierroksessa johtaa myös korkeaan teknologiaan, missä visuaalinen muotoilu on mukana. Väline luoda kulttuurisen moniarvoisuuden kaupunki, johon myös kansainvälinen osaaminen voi kiinnittyä.

Tietämättömyytensä tasoa - tai jälkiä - alueellisena vaikuttajana peittelläkseen, lehti tekee nykyisin positiivisia aloitteita. Jos vielä vähän terminologiaa täsmentäisi, niin merkityksiäkin voitaisiin tavoittaa.  Lauantain 15.3.2014 numerossa on julistettu yleisöäänestys painettavalle kaupunkijulisteelle. Ammattikorkeakoululaisilta on pyydetty ehdotuksia ja otsikko lupaa taidetta kaupungille. Opiskelijaa ei kuulu rinnastaa kuvataiteilijaan ja juliste on juliste. Osuvampi sanavalinta on malliksi esimerkiksi Kuvataideakatemian kevätnäyttelyn nimi. Helsinkiä on valloitettu jo useamman vuoden nimellä Kuvan kevät. Sanasemiotiikkaa täsmentämättä, kouluhommiin ei pidä liittää ammattitaiteilijuutta tai taidetta.

Kuvataiteilijoiden edunvalvonnan jatkuva valveillaolo

Muutaman viikon päästä Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja vaihtuu. Seuran kotisivuilta voi päätellä, että seurassa ei ole meneillään suuria edunvalvonnan projekteja. Ajankohta vaihtoon onkin sopiva, sillä 2014 alkavat myös vaalivalmistelut uudelle eduskuntakaudelle 2015. Opetus- ja kulttuuriministeriön sivulta löytyy lista nykyisen kauden tavoitteista taiteen ja kulttuurin alalle. Tavalla tai toisella lista on jo käyty läpi.
http://www.minedu.fi/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiikka/kulttuuri_hallitusohjelmassa/?lang=fi

Tekijänoikeudet ovat työn alla. Taiteilijakunnan eläkeasiat ovat olleet farssi muutaman vuoden takaisesta tilanteesta alkaen, jossa apurahansaajien eläkelaki tuli voimaan lähes samanaikaisesti takuueläkkeen kanssa. Käytännössä kukaan ei saa yhtäjaksoisesti niin pitkään apurahaa, että summa nousisi takuueläkkeen määrään. Nyt puhutaan MyeL eläkkeeseen siirtymisestä kattavammin.
http://www.artists.fi/tietoa_toiminnasta/ajankohtaista/vapaat_taiteilijat_haluavat_myel-elakkeen.1326.news
http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=6511574&name=DLFE-27620.pdf

Taideneuvoston puuhakkuudesta kertova veto oli muutama viikko sitten ehdotus taiteilija-apurahojen määrällisestä kasvattamisesta ja apurahakohtaisesta nostamisesta. Ehdotuksen lisäksi muuta tietoa niiden jakautumisesta tiedote ei pitänyt sisällään.
http://www.taike.fi/fi/web/taike/uutinen/-/news/344065?p_p_auth=kaIhf607

Voitaisiin myös puhua sosiaalituen jakamisesta kulttuuriministeriön kautta, edes tiedotteessa mainittu tasokorotus kun ei vastaa parhaassa työiässä olevan ihmisen keskipalkkaa. Yksi taiteilijoita viehättäneitä asioita onkin puhe kansalaispalkasta, myös kansalaispalkkakokeilua taiteilijoiden ryhmän kautta on ehdotettu. Se on ollut myös Vihreiltä taiteilijoita kosiskeleva ehdotus - unohdettu ja nostettu tarpeen mukaan.
http://perustulo.org/2013/04/taiteilijat-lahtivat-perustuloaloitteen-taakse/

Yksi sananparsi-inhokkejani onkin varmasti: mihin tässä, valmiissa maailmassa.

Mistä voi saada tietoa?

Sähköpostiin voi tilata Kulttuuriministeriön ja Taike-postin tiedotteet. Pari viikkoa sitten tiedotteita tuli sumassa kaksi kappaletta. Toinen julisti Taideneuvoston jaettavaksi päättämää erityisavustusta nuorisotakuuta tukeviin erityishankkeisiin. Hankerahaa oli jaossa 30.000 e. Taideneuvoston puheenjohtaja Tiina Rosenberg ilmaisi innostustaan: 
”Taiteilijat, taiteilijaryhmät ja -yhteisöt voivat sitten myöhemmin jatkokehittää tuettuja malleja omissa hankkeissaan ja saada niille mahdollisesti jopa EU-rahoitusta”
Taideneuvosto on ylin taiteen asiantuntijaelin, joka parhaimmillaan toimii taiteen yhteiskunnallisen näkyvyyden ja esimerkiksi sen rahoituksen puolesta. Mutta kolmenkymmen tuhannen euron erityisavustuksen julistaminen erikseen jaettavana lisää ainoastaan byrokraattista taakkaa ja lisäksi aliarvioi pahasti hakijoiden työpanoksen suhteessa jaettavaan rahaan. Summa on sen kokoinen, että se olisi ollut parempi antaa läänintaiteilijoiden projektirahoitukseksi. Jos Taideneuvosto ei kykene terävämpään linjaukseen taiteen merkityksen puolesta ja suoraan poliittiseen vaikuttamiseen, vaan luottaa kulttuuriministerin suojaan, niin se ei toteuta sille asetettuja odotuksia. Rosenberg on katu-uskottava ja linjapuheessaan meille asiantuntijajäsenille Valkoisessa salissa syyskuussa hyvin innostava ja vaikuttava. Mutta jollei parempia ulostuloja tule, tulee kokoomuslaista sivistysvaliokunnan kansanedustajaa, valtapuolueen poliitikkoa, neuvoston puheenjohtajaksi ikävä. 
Vasemmistoliiton kansanedustaja Eila Tiainen emännöi Arkadia-seuraa, siellä voi Rosenbergin linjausta kuulla seuraavaksi. Kiinnostavaa on lähinnä se, keitä kansanedustajia tapaamisessa on kuulolla. Marraskuussa Rosenbergia kuulee myös Kulttuuritutkimuksen päivillä Lapissa. Taideyliopiston rehtoria ja taidenevoston puheenjohtajaa samassa henkilössä ei kyseenalaisteta vaan hänet on jo lähtökohtaisesti nostettu jalustalle. Miten valta voikaan näin keskittyä? 
Toinen tiedote koski läänintaiteilijoita. Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnön viimeinen lause vihloi, siinä todettiin: Oma taiteellinen työ pitää kuitenkin jättää sivuun läänintaiteilijakauden ajaksi. Oikeus oman taiteellisen ammattitaidon ylläpitämiseen virkamieskauden aikana on asia, jota olisi läänintaiteilija-ammattinimikkeen sijasta kuulunut puolustaa. Käytännössä virkamies ei ole taiteilija, jollei edes marginaalinen osa työstä ole ammatitaidon ylläpitämistä. Nyt siis ainoa palkallinen taiteilijan ammatti on siirretty täytettäväksi muilla osaajilla.

Köyhänä olemisen torjuminen niin, että siitä tulisi tuotantoa. (Pekka Kainulainen)

Kun Taike-hallinnonmuutosta luotiin ja sitä kommentoitiin, yksi esiin nostetuista kysymyksistä oli asiantuntija-toimikunnan kauden pituus. Taiteilijajärjestöissä haluttiin lyhentää silloista kolmen vuoden kautta kahteen vuoteen. Perusteluna oli, koska toimikunnissa yleensä (ja enintään) ollaan oltu kaksi peräkkäistä kautta, niin kuuden vuoden jakso on yhdelle taiteilijalle liian pitkä aika sitoutua. Taideneuvoston kauden pituudeksi esitettiin neljää vuotta. Tässä nähtiin yhteys eduskunnan toimintakauden pituuteen ja koska poliittisen yhteensovittamisen mahdollisuutta haluttiin välttää, lyhennettiin kausi kolmeksi vuodeksi.

Ensimmäiset taidetoimikunnat istuvat nyt ensimmäistä kauttaan, ensimmäistä vuottaan. Lyhyeen toimikauteen vedoten on helppo sanoa, ettei millään ehditä. Silloin ei synny ohjelmaa, joka siirtyisi tuleville toimikunnille, vaan valta siirtyy virkamiehille ja strateginen seurannan vastuu taiteilijajärjestöille. Virkamiesvalta on hiljaista ja taiteilijajärjestöjen seuranta toimii viiveellä. Mitä tarkemmaksi ja ohjelmallisemmaksi tehtäväkenttää voidaan kirjoittaa, sitä paremmin toiminnan avoimuus tulee esille ja siihen voidaan liittää uusia kysymyksiä.

Eri toimikunnilla on ollut erilaiset mahdollisuudet toimia. Tämä on tarkoittanut taiteenlajien erilaisia resursseja esimerkiksi alueellisten verkostojen luomiseen. Yhdessä Taiken kehittämisvaiheessa sivuttiin mahdollisuutta keskittää taidelajin asiantuntijuutta päätöksenteossa, esimerkiksi alueilta. Perusteluna oli  säästäminen kuluissa. Asia jäi pois alueiden vastustuksen takia. Itse nostaisin perusteeksi hakijan oikeusturvan; eri taiteenlajien tuntemus ei alueilla ole kattavaa, vaikka hyvää tahtoa ja uskoa olisi. Verkostoituminen mahdollistaisi konsultoinnin ja poikki-alueellisen luottamuksen synnyttyä kenties hallinnon tehostamisen myöhemmin.

Ja etteivät linkit unohtuisi niin:
http://www.youtube.com/watch?v=iV2ViNJFZC8
http://www.youtube.com/watch?v=pYZXd1S7sKI

Tiskaan, pesen pyykkiä ja kirjoittelen sekä kerron siitä somessa miten lystään

Asiantuntijaverkoston työpanos on Taiken toiminnan järjestämiselle edullinen vaihtoehto ja siksi arvostettu. Odotankin innolla koska meille kuvataidetoimikuntaan tuodaan taidehallinnon budjetti arvioitavaksi. Sillä mitä se strateginen työ sitten on, ellei juuri budjettiin tarttumista? Taiken strateginen työ on tähän asti ollut piilossa ja käytännön järjestelyjen verhoamaa.

Tiedottamisen järjestäminen on ollut Taikessa puissa. Asiaa ei helpota, että lyhyetkin tiedotteet pitää keskusvirastossa kierrättää oikean virkamiehen kautta. Muutama merirosvo-yrittäjä on hallinnon sisällä koettanut saada järjestetyille tapahtumille some-näkyvyyttä, mutta järjestelmällistä se ei ole ollut. Lieneeköhän ollut edes sallittua. Käytännössä keskusvirastokontrolli estää toiminnan näkyväksi tekemisen.

Kulttuuribudjetin ennustuksiin on useamman vuoden ajan merkitty pelotteeksi tukimäärän romahdusmainen lasku. Ensi vuonna suorasta taiteilijatuesta tai vapaan kentän tuesta ei kuitenkaan juuri säästetä. http://valtioneuvosto.fi/ajankohtaista/tiedotteet/tiedote/fi.jsp?oid=394058

Nähtäväksi jää taideneuvoston sisäinen budjettijako 2014. Taidetoimikunniltahan ei ole tähän kysytty näkemyksiä. Alueita kuitenkin jo pelotellaan, mutta veikkaan, että turhaan. http://yle.fi/uutiset/valtion_tuki_maakuntien_taidetyolle_vahenee/6837858

Kasvavalla uteliaisuudella jään odottamaan myös laajempia linjauksia, joilla taideneuvosto alaansa puolustaa tulevaisuudessa (2015). Mikä oikein mahtaa olla taideneuvoston poliittinen ja reaalipoliittinen ymmärrys taiteesta ja taiteilijan sosiaalisesta asemasta? Entä siitä tiedottamisen kyky? Kyky viedä näkemystä eteenpäin siten, ettei taiteilijatuki tule uhkien lailla näivettymään vaan kukoistamaan? Kuva luovuudesta ja kulttuurista eriytyneinä yhteiskunnan, yhteiskunnallisen hyvinvoinnin ja taloudellisen kasvun tekijöinä kun nyt kumminkin on aika arkipäiväistynyt ja kultatarjottimella oleva juhlapuheista tuttu peruste. Taidetoimikunnille voisi jättää arms length -periaatteen painopisteen ja taideneuvosto voisi ottaa käyttöönsä ainakin osia hand in hand -toimintamallista.

Marimekkoa ja värikkäät silmälasisangat

Kun keväällä Aalto-yliopisto lanseerasi aikomuksensa pisteyttää hyvä ja huono taide, niin uutisesta aiheutui sopiva mylläkkä. Muistan tv-uutisten kuvan, jossa pienempi ja kookkaampi nainen puhuivat, muistan värikkäät silmälasisangat ja jotakin vaatetuksesta: oliko se marimekkoa ja pikkumustaa? Aalto-yliopisto on koulu, siellä on tilinpitoa, insinööritieteitä, kuvataidekasvatusta ja teollista soveltamista. On sopimuksenvaraista, että taide kuuluu sinne lainkaan. Samalla kun unohtui koko taiteen suhteellisuus, niin unohtui myös se, että haussa oli koulun sisäinen työkalu verrata projekteja ja pisteyttää rahoitusta.

Korkeakouluilla on nykyisin vaade omaan varainhankintaan. Aalto-yliopisto on tässä ylijäämäinen ja rahaa on tuotettu runsaasti enemmän kuin miltä kohtuulliselta näyttävässä budjetissa pitäisi.

Mutta onko vaarana, että mitä yhden taide-instituution sisällä, niin sitä myös toisaalla? Jos olisikin  pyrkimys saada Suomen koko taidemaailma käyttämään samaa pisteytystä kuin mitä yksi korkeakoulu mitatessaan omia sisäisiä toimintojaan käyttää. Se olisikin jo vakavampi asia. Jos esimerkiksi valtion taiteilija-apurahoja yhteismitoitettaisiin pisteytyksessä, niin?

Sitä vastaan voisi olla vain toinen yhtä vahva instituutio. Yksittäinen taiteilija ja alempiasteinen koulu on sitä vastoin pelistä pois, pois, pois.

Taide rakennetusssa ympäristössä läänintaiteilijoiden verkosto

Taiteen edistämiskeskuksen yksi ajankohtaisemmista asioista on läänintaiteilijoista päättäminen. Mahdollista on, että kireään aikatauluun vedoten päätös ja valmistelu tehdään kokonaan keskusviraston voimin, ilman lain antamaa tilaa asiantuntijakuulemiselle. Ilman alueiden kuulemista valmistelu ei tapahtune.

Kuvataiteen puolelta yksi keskeisistä taidepoliittisista teemoista on ollut taide rakennetussa ympäristössä. Julkisen tilan taiteen edistämistyötä on viety (Kataisen hallitusohjelman mukaisesti) eteenpäin monenlaisin hankkein:
Ympäristötaiteen säätiö http://www.yts.fi/yts/taide_rakennetussa_ymparistossa.html,
Taidemaalariliitto http://www.painters.fi/taiteenhankintamalli/.
Kun valtion taidemuseoiden säätiöittäminen tapahtuu, julkisten teosten huolto ja hankinnan neuvonta ovat ratkaistavia asioita. Miten koko asia pitäisi järjestää ja sitä edistää? http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2013/liitteet/OKM5.pdf?lang=en

Eteneekö julkaisussa ehdotettu Taike-malli (s.29)? Siinä läänintaiteilijat ovat osa julkisen taiteen edistämisen kenttää. Tällaisen verkoston ja mallin valinnalla Taiteen edistämiskeskus tekisi ensimmäinen näytön uuden keskusvirastohallinnon toiminnan kehittämisen mahdollisuuksista.

Taiteen keskustoimikunta on julkaissut tutkimuksen Pekka Oesch Läänintaiteilijajärjestelmä 1972 - 2011 Toiminta ja järjestelmän vaiheet. http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2012/1110/taide.html?lang=fi
Koska edellisessäkin tutkimusyksikön julkaisussa on nielemistä,  luin vain kirjan lopussa olevan Johtopäätöksiä-luvun ensimmäisen ja viimeisen kappaleen. Ensimmäinen kappale kiteytti järjestelmän alun: Alueelliseen taidehallintoon haluttiin taiteellisen koulutuksen saanutta pätevää työvoimaa erilaisiin ohjaus-, järjestely- ja ideointitehtäviin. Viimeisessä kappaleessa ehdotetaan järjestelmän kehittämistä vientituotteeksi.

Leading Questions

Luin Pauli Rautiaisen kirjoittaman, Taiteen keskustoimikunnan tutkimusyksikön julkaisun 34; Suomalainen taiteilijatuki Valtion suora ja välillinen taiteilijatuki taidetoimikuntien perustamisesta tähän päivään (2008). Kirja taustoittaa tilastoja perinpohjaisemmin kuin Tomi Mertasen Taiteilija-apurahajärjestelmän toimivuus ja koettu vaikuttavuus, Taiteen keskustoimikunnan Tutkimusyksikön työpapereita 50 (2012). Rautiaista saattoi lukea historiallisena, poleeminen tyyli tosin osin häiritsi.

Kappaleessa Miksi taide ja taiteilija tarvitsee tukea? pohditaan taiteilijatuen määrää mm. seuraavasti:
Kuinka hyvä elintaso siis julkisella tuella on markkinoilla "ei omillaan pärjäävälle" taidetyöntekijälle turvattava? Onko yhteiskunnan kirstusta rahoitettava taiteilijalle sellainen elintaso, että hän voi viedä lapsensa Teneriffalle vai onko sosiaalitoimen maksama lasten kesäleiri taiteilijan lapsille riittävä? (s.14)

Samassa kappaleessa pohditaan taiteilijatuloa erilaisissa yhteiskuntajärjestelmissä suurpiirteisesti:
Taiteella on modernissa valtiossa yhteiskunnallisesta tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän keskeinen yhteiskunnallinen ohjausvaikutus. Äärimmäinen esimerkki taiteen valjastamiseen propagandistiseen käyttöön löytyy natsi-Saksasta.
Kirjoittaja punnitsee myös markkinaliberalismia:
Täysin markkinaperusteisesti toimiessaan taide olisi enemmälti valtion ulottumattomissa. (s.15)

Omassa mallissamme on Mertasen mukaan elementtejä virkamiesvallasta ja arms length-periaatteen toteutumisesta. Tämä pätenee edelleenkin, tosin Taikessa virkamiesvalta painottui. Kirja etenee kertaamalla historian, punnitsemalla vaihtoehtoja ja luokittelemalla tukimuotoja.

Huolimattomasti kirjassa puhutaan läänintaiteilijatyöstä taiteellisena työnä. Taiteellinen työskentely ei ole ollut läänintaiteilijan työnkuvassa alkaen ohjaavien läänintaiteilijoiden kaudesta 1984 - 1997 tai käytännössä juuri myöhemminkään, alueellisten taidetoimikuntien painopistevalinnoissa. (s.40 - 41)
Tuottaja-läänintaiteilijuus on nykyisin peitonnut täysin taiteilija-läänintaiteilijuuden.

Ehkä itselleni merkitsevin havainto oli se, miten tekstissä lakaistaan taiteilijajärjestöt jäykiksi edistyksen tulpiksi. Kappaleessa Muutoskykyisyys ja/tai muutoshakuisuus niukkaa - organisaatiorakenne esteenä? Rautiainen melko yksioikoisesti latelee:
Taiteilijatuen rakenteellinen jähmeys on siis selvästi kytköksissä taidekentän keskeisten instituutoiden muutoshakuisuuteen ja muutoskykyisyyteen. Taidekentän keskeiset instituutiot ja aivan erityisesti alan järjestökenttä vaikuttavat kehttäneen saavuttamien asemiensa ympärille erityyppisiä puolustusrakenteita, jotka saattavat estää tai hidastaa esimerkiksi taiteilijan pääsyä taiteen tukijärjestelmän piiriin tai sitten hidastaa toiminnan omalakista kehittymistä. (s.86 - 87)

Rautiainen osaa myös suhteellistaa. Kappaleessa Valtion taiteilija-apurahat:
Valtion taiteilija-apurahat ovat merkittävin yksittäisten taiteilijoiden työskentelyn tukemiseen kohdistettu valtion taidepoliittisen tuen muoto; mitattiin merkittävyyttä sitten statusarvona, suhteellisena osuutena kaikesta taiteilijatuesta tai saajien taiteellisen työn näkökulmasta. Valtion taiteilija-apurahaa vuosittain saavien taiteilijoiden määrä (n. 550 henkilöä) vastaa noin 3% Suomen taiteilijakunnasta. (s.41)

Seuraavaksi luen Rautiaisen väitöskirjan.
http://www.uta.fi/ajankohtaista/vaitokset/tiedote.html?id=75369
Mutta koska?

Ei Tomi Mertanenkaan mihinkään neutraaliin arvioon pääse, hänkin vertailee apurahansaamista helppouden kategoriassa (s.59). Helppous on määre, joka on vain kirjoittajan päässä.

Muistutuksena siitä, miten aina voi selvittää toisin:
https://www.youtube.com/watch?v=G0ZZJXw4MTA

Esteellisyys

Asiantuntijapäätöksenteossa noudatetaan hallintolain mukaisia esteellisyyssäännöksiä. Esteellinen olet koko päätöksenteon työstä jos mm. puolisosi lähisukulainen (vanhemmat, sisaret ja näiden lapset) tai yrityskumppanisi (osuuskunnan jäsen) on hakijana. Taidetoimikuntien jäsenmäärä voi vaihdella, nykyisissä toimikunnissa jäseniä on viidestä kymmeneen.

Voiko syntyä sellaisia tilanteita, joissa toimikunnissa tarvittaisiin varajäseniä? Näin varmistettaisiin  työmäärän säilyminen kohtuullisena, jos yksi tai useampi toimikunnan jäsen on kokonaan esteellinen. Tilastoja, millaisia hakijamäärät ovat tänä vuonna, ei ole julkistettu. Perinteisesti kuvataidetoimikunnalle osoitettuja hakemuksia on ollut vuosittain hieman yli tai ali 700 kappaletta. On selvää, että kuvataidetoimikunnan työtaakka on valmiiksi määrältään selkeästi suurempi verrattuna toimikuntiin, joille osoitettuja hakemuksia on alle sata tai muutama sata.

Koska toimikunnan jäsenet on valittu asiantuntijuudensa perusteella, voiko jääviyden takia syntyä toimikunnan sisälle tilanne, missä kaikkia hakemuksia ei voida käsitellä tasa-arvoisesti?

Toimikuntien työ on uuden taidehallinnon myötä karsittu keskittymään annettuihin tehtäviin eli apurahajakoon. Strategisten sisältöjen rajaaminen sieltä pois toisaalta lisää hakemusten lukuaikaa, toisaalta vähentää mahdollisuuksia jäsentää työtaakkaa.

Punk (byrokratia) rules

Yksi merkillisimmistä minulle suunnatuista kommenteista tuli maisteriopintojen filosofian opettajalta: kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, tuhmat tytöt minne vaan. Olin silloin lähes 40-vuotias. Lauselma, joka kuulostaa hauskalta kokemattomalle mielelle, ei aikuisesta tunnu kovin merkitykselliseltä. Pidin vuoropuhelun saamaa käännettä loukkaavana.

Ensimmäinen kuvataidetoimikunnan kokous on ohi. Uudessa virastomallissa asiantuntijan työ on ulkoistettua neuvontaa, vastaat vain siihen, mitä kysytään. Nyt filosofin opetuksen keskeisin anti tuntuukin kiinnostavalta vaihtoehdolta. Hiljaisuus ja kiltteys ovat moraalittomia nykyisessä taiteen edistämisen hallinnollisessa muutoksessa.

Minusta kuvataidetoimikunnan keskeinen työ olisi tehdä omasta alastaan taiteen edistämisen politiikka ja sen eri vaihtoehdot julkiseksi, kysyisi sitä joku tai ei. Paljon mainostettu uusi avoimuus ei saa olla pelkkää apurahoihin liittyvää syyllistämistä luterilaiseen tapaan. Vertaisarvioija on aina jonkun sukulainen, ystävä tai vihollinen; kantaa aina huonoa omaatuntoa jääviydestä.

Loppukevennyksenä lisään, että olen katsonut brittiläisen Kyllä herra ministeri -sarjan jaksoja dvdltä. Siinä poliittinen kulttuuri kohtaa vakiintuneen byrokratian. Komediasarjassa poliitiikan tuottamat ideat joutuvat hallintokoneiston kriittiseen arviointiin ja jäävät toteutumatta. Sarjan sanailuun voi tutustua esimerkiksi

http://www.youtube.com/watch?v=epWZ5KW1aLM
http://www.youtube.com/watch?v=85fx0LrSMsE

Keskustan koulutuspolitiikan juna meni jo

Pirkanmaan kulttuurifoorumin paneelissa oli ainoana aktiivisena poliitikkona mukana kansanedustaja Mikko Alatalo. Vasemmistoliiton Sirnö on virkamies ja Vihreiden Olli-Poika Parviainen on apulaiskaupunginjohtaja. Alatalo myös kuului selvään paneelikeskustelijoiden vähemmistöön siinä, että hän oli ammattikorkeakoulun kuvataideopetuksen lakkauttamisen puolesta.

Asia on vaivannut. Onhan Keskusta alueellisuuden puolesta jyrännyt. Puolueen sivulla http://www.keskusta.fi/Suomeksi/Politiikka/Keskustan_politiikka_A-o.iw3#k
se kuitenkin ihan selvästi sanotaan: Myös korkeakoulujen työnjakoa kehittämällä toimintaa voidaan tehostaa. Ja kymppioppilas Alatalo ja rehtori Lahtinen nyökyttelivätkin yhdensuuntaisesti: Meillä keskitytään musiikkiin. 

Nykyisessä hallitusohjelmassakin korostetaan profiloitumista. Sanakäänteet ovat kuitenkin lieventäviä; pitkällä aikavälillä, alueellinen tasa-arvoisuus. Hallitusohjelman tavoitteet ovat taideopetuksen puolesta toteutuneet. Enempää ei voi keskittää, nyt on Aalto ja Taideyliopisto. Vaihtoehdoton keskittäminen tappaa. Se on Neuvostoliittoa. Ja siitä yhteiskuntajärjestelmästä sentään ovat kaikki puolueet samaa mieltä. Puolueet kaipaavatkin uusia taideopetuksen strategioita, ettei niille sentään käy lapsuksia keskeisissä tavoitteissaan.   

Naurettavaa

Kuvataideopetuksen lakkauttamisuhat kulkevat rinnan talousnäkymien kanssa. Yhteiskunta kääntyy sisäänpäin ja muuttuu konservativiiseksi. Myös taiteilijat ovat olleet kuvataideopetuksen supistamisen puolesta. Naurettavaa.

Aloituspaikkojen vähentäminen johtaa vain itseoppineiden taiteilijoiden määrän kasvuun. Taiteilijan tutkinnosta kouluttautuminen soveltaviin ammatteihin ei enää ole mahdollista.

Lakkauttamisen perusteita on yksi; taiteilijoiden heikko tulotaso. Nuorista etsitään kasvuyrittäjiä. Taiteilijan ammattiin suunnatessaan nuoren epäillään olevan ymmärrystä vailla oleva holhokki. Alan ammatillisesta korkeakouluopetuksesta väitetään, että siellä ei pohdita tulevaisuutta.

Vapaan taiteilijan ammatti on poliittinen valinta. Taiteilijuudesta aktiivisen yhteiskunnallisen toiminnan muotona ollaan tässä eniten huolissaan. Vuosittain valmistuvia taiteenammattilaisia on parisensataa, määrässä väitetään nyt olevan parikymmentä hukkaanheitettyä nuorta tulevaisuutta. Naurettavaa.
http://www.eva.fi/en/blog/2012/02/01/eva-analyysi-hukassa-keitä-ovat-syrjäytyneet-nuoret/

Tampere, tuo kuvataiteen kakkoskaupunki

Muistan osallistuneeni tilaisuuteen Tampereen yliopistolla, kun kuvataidekoulutusta suunniteltiin  aloitettavaksi Tampereella. Toisaalta esiin nostettiin rajattomat tulevaisuusvisiot ja toisaalta professori Ville Lukkarisen realismi; pitäisi saada toinen diaprojektori, että taidehistorian opetus onnistuisi. Silloin maalailtu yliopistoyhteistyö ei koskaan toteutunut. Ajatus oli alkujaankin epärealistinen, koska Suomessa korkeakoulukoulutus on järjestetty kaksilinjaisesti.

Taidehistorian koulutus, yliopiston suosituin sivuaine, sittemmin lopetettiin. Allekirjoittajana oli tutkivan teatterityön laitoksen, tämä taiteellisen tutkimuksen lippulaiva Pirkanmaalla, professori Hanna Suutela.

Tarja Cronbergin luovuustutkimus kuntapuolelle viime syksynä nosti yhtenä luovan talouden edellytyksenä sen, että yliopistoissa ei liikaa keskityttäisi. En tunne tahoa, joka selvityksen asioita edistäisi. En ole vakuuttunut edes Cronbergin sitoutumisesta omaan paperiinsa.

Tampereella taidehistorian opetuksen lopettaminen vaikutti suoraan alueella tehdyn taiteen tutkimukseen, tuntemiseen ja kritiikkiin. On turha visioida kuvataiteen kakkoskaupunkina olemisesta kun se toinenkin projektori on myyty. On naurettavaa puhua kuvataiteen kakkoskaupunkina olemisesta, kun Helsingissä keskustellaan aktiivisesti Guggenheimista. Pelkkä keskustelu synnyttää ajatuksia, visioita ja kerää asiantuntemusta.  Muumeilla meillä täytetään väliaikaisen taidemuseon, viljavaraston tila. Tampereella ei ole kuulkaa mitään - muuta kuin Sara Hildénin kokoelmat, Hiekan taidemuseo, Tuomiokirkko ja vähän veistoksia. Kaikki hankittu yksityisellä rahalla.

Apurahojen myöntöperusteista

Apurahojen myöntöperusteista pääsee mukavasti flowhun, sillä Taiteilija-lehti aloitti aiheesta Pauli Rautiaisen kolumnilla. Rautiainen on tutkija. Hän kuitenkin ikävästi sortuu jossitteluun siitä mitä kukakin sanoo mistäkin ja kenelle sitten jaettiinkaan.

Tilastollisessa selvitystyössä olisi voitu tarkemmin analysoida esimerkiksi saajien koulutustaustaa; mistä koulusta tuettu taiteilija on valmistunut. Tai esimerkiksi osoittaa kriittisemmin, miten apurahoilla on taipumus kasaantua.

Aiempaan verrattuna kuvataiteen asiantuntijoissa taiteilijoiden määrän osuus on kasvanut. Mutta eiköhän Taiteilijan pääkirjoituksessa varoitettu, että vertaisarvioitsijoita tarkkaillaan. Että sieltä kyllä osataan huomauttaa, jollei taiteen moniarvoisuus pääse esille. Ei tullut siis uusille vertaisasiantuntijalle ensimmäisenä onnittelukirjettä ja viisasta listaa neuvoja - vaan saatiin varoitus.

Virkamiehet ovat hyviä laskemaan tilastollista oikeudenmukaisuutta ja prosenttilukuja tiedon tueksi. Se se on ollut Rautiaisenkin hommaa. Mutta tarvitaan uusia kriteerejä, malleja ja lähestymistapoja. Ei epäilyjä tietoisesta väärinkäytöstä jakotilanteessa. Yhteistyötä ja kärsivällisyyttä.

Apurahamäärät ovat olleet kuvataiteelle prosentuaalisesti heikoimmat. Jos rahamäärä hakijoihin nähden on liian pieni, oikeudenmukaisuus ei voi toteutua. Miten raha jaetaan uuden toimikuntajaon raamissa? Tämän seuranta on Taiteilijaseuran edunvalvonnan työtä. Toinen on apurahojen poliittinen painopiste: tuetaanko institutionaalisesti tunnustettua taidetta, vertaisten hyväksymää taidetta vai uusia polkuja kulkevaa taidetta. Perusteita ei voi olla vain yhtä, vaan esimerkiksi kolmea erilaista lajia. Ja tuetaanko taidetta, joka toteutuu paikassa vai taidetta, joka lentää kirjepaketissa ympäri maailmaa? Arvotetaanko taiteenlajin kiinnostavuutta ja kenen näkökulmasta?

Kuvataiteilijan kohdeapurahoja on myönnetty perinteisesti näyttelytoimintaan. Näytteilleasettamisen  paikan voi jakaa esimerkiksi institutionaaliset; museot ja osa gallerioista, galleriat ja sitten muut. Miten näytteilleasettamista tuetaan alueellisuuden kannalta? Saako helsinkiläistaiteilija tukea näyttelyyn Kemissä?

Asia johon voi vaikuttaa yksinkertaisesti on tasapuolinen jako miehille ja naisille; puolet ja puolet. Tämä olisi jo mainio askel. Kuvataidetoimikunnassa on neljä naista ja viisi miestä, joista yksi on puheenjohtaja. Tämä tilanne ei ole tasa-arvoinen.

Voi pojat, kuin tietäisitte miten vähällä aivokapasiteetilla hallitaan

Jokin aika sitten näin Olli Rehnin haastattelun nettiotsikon: voi pojat, kuin tietäisitte miten vähällä aivokapasiteetilla hallitaan, niin hämmästyisitte. En lukenut artikkelia, enkä tiedä miten otsikko kiinnittyi haastatteluun. Mutta kuten hyvällä otsikolla on tapana, sen ajatus jäi vaivaamaan aforismin lailla.

Olin ajatellut, että TamKin kuvataiteen lopettamisesta en kirjoittaisi. En tunne oppilaitosta riittävästi. Ammatin takia olen kaiken kuvataideopetuksen puolesta. Minua on kuitenkin vaivannut, kaikesta oppilaiden positiivisesta riehakkuudesta huolimatta, että kuvataidepuoli ei ole mielestäni huolehtinut tarpeeksi yhteisöllisestä kiinnittymisestään. Tarkoittaen esimerkiksi, että jos oppilastyönä tuotetaan sovellettua taidetta hyvinvointitarkoituksiin ilmaiseksi Tampereen kaupungille, niin se vääristää kuvaa vapaasta taiteesta, mutta toisaalta ei rakenteellisesti luo sovellettua ammattia taiteilijalle tulevaisuudessa. Taiteen ja hyvinvoinnin erikoistumisopinnot olisivat paikallaan yhdessä ammattikorkeakoulun niin vahvan sosiaali- ja terveystoimen kanssa, kirjoitin blogiini 2011.

Kuvataiteen ylempää korkeakoulututkintoa ei voi suorittaa Tampereella. On naiivia puhua kuvataiteen opetuksen kakkoskaupungista, AMK-tutkinto on alempi tutkinto, ylempi korkeakoulututkinto on eri asia. Ajatus kertoo uskosta romanttiseen kotikutoisuuteeen, takana on pinttynyt ajatus Väinö Linna -aikalaisista, jotka loivat taidetta työväenopistopiirissä tehdastyöpäivän jälkeen. Olisiko se syy, miksi koulutuksellinen kaari loppuu kesken? Jos kiinnikkeitä olisi, ei koulutusohjelmaa olisi niin helppo yksittäisenä oksana katkoa.

Aamulehtihän minut sitten taas tähän inspiroi. Lehti aloitti räväkästi liittoutumalla lopettamisuhan alla olevan koulutuslinjan puolustajien kanssa ja hyökkäsi koulun rehtoria vastaan. Sitten tuli eilinen lehden pääkirjoitus. Se oli aivan eri linjalla ja laittoi pullat ja vellit sekaisin http://www.aamulehti.fi/Paakirjoitukset/1194810890078/artikkeli/kaikkea+ei+voi+aina+saada.html

Ensimmäisenä ajattelin, onko lehden sisäisessä tiedonkulussa vaikeuksia? Samalla aivokapasiteetillahan siellä suurempiakin asioita linjataan, miksi osoittaa lehden sisäiset linjaristiriidat näin pikkuisen taideopetuksen lopettamisesta käytävän keskustelun yhteydessä? Paikallislehden pääkirjoitus oli luomassa visioita aluepoliittiselta kannalta puolustamalla ajatusta mediataiteeseen keskittymisestä eli oli rehtorin kannalla.  Toisaalta sitten epäjohdonmukaisesti muistutettiin valtakunnallisesta vaarasta; taideopetuksen liiasta kapasiteetista. Tästähän lopettamisessa ei ole ollut kysymys.

Yhdessä asiassa päätoimittaja ja kulttuuriosasto olivat samalla linjalla. Pääkirjoitus sanoi julki sen, mikä kulttuuriosastolla oli vielä rivien välissä: opetusministeri Gustafsson, meidän ainoa pirkanmaalainen ministerimme, vaihtoon. Eli poliittista peliähän saa aikaiseksi ihan mistä asiasta tahansa. Siksi tästä on niin tyhmä kirjoittaa.